Aaveet eivät auta

7.2.2017 14.24

Piispa Matti Revon saarna valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa 2.2.2017

 

Evankeliumi Matt. 14: 22–33

Jeesus käski opetuslasten nousta veneeseen ja mennä vastarannalle edeltäkäsin, sillä aikaa kun hän lähettäisi väen pois. Kun ihmiset olivat lähteneet, hän nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Illan tultua hän oli siellä yksin. Vene oli jo hyvän matkan päässä rannasta ja ponnisteli aallokossa vastatuuleen.

   

 

    Neljännen yövartion aikaan Jeesus tuli opetuslapsia kohti kävellen vettä pitkin. Kun he näkivät hänen kävelevän järven aalloilla, he säikähtivät ja huusivat pelosta, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.” Silloin Pietari sanoi hänelle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule!” sanoi Jeesus. Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo. Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. ”Herra, pelasta minut!” hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?”

    Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi. Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”

 

Veden päällä kävely on mahdoton tehtävä. Mission impossible. Se ei näytä onnistuvan edes hurskaimmille. Heidänkään uskonsa ei riitä sellaiseen. Mutta aika monta askelta kyetään ottamaan, kun katse kiinnitetään eteenpäin ja seurataan kutsua.

Tähän jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta voisi vaivattomasti nimetä vaikeita haasteita. Kysymykset ovat monimutkaisia, ja kaikkiin odotuksiin ja tarpeisiin vastaaminen mahdotonta.

Evankeliumin kertomuksessa ollaan veneessä yöllä. Aallot viskovat pientä purtta ja siinä tuulta vastaan kamppailevia kalastajia. Pelko valtaa mielen. Äkkiä joku näkyy kävelevän järvellä. Miehet alkavat huutaa, sillä he uskovat näkevänsä aaveen. Ties vaikka olisi nyt noutaja tulossa! Tähänkö tämä kaikki loppuu?

Muuan tunnettu yhteiskunnallis-poliittinen manifesti alkoi sanoin: Aave kummittelee Euroopassa. Manifestin mukaan sitä pelätään ja kaikki haluavat sen torjua, joskin kirjoittajat itse halusivat sitä edistää. Siitä on aikaa jo enemmän kuin puolentoistasataa vuotta ja Euroopassa kummittelevat aaveet ovat moneen kertaan vaihtuneet. Nykypäivä tuntee uusia uhkakuvia. Niitä pelätään ja niitä käydään torjumaan.

Uusia aaveita ovat kansojen eristäytyminen, rajojen umpeen muuraaminen, totuuden ja valetiedon sekoittuminen, valtiosuhteiden kärjistyminen, talousjärjestelmän mureneminen, kansanvallan johdattelu joukkovoimaksi jne. Lisäksi tulevat suuret globaalit ongelmat, kuten ilmastonmuutos, sodat ja konfliktit sekä elinolosuhteiden huononeminen niin, että miljoonat joutuvat pakolaisiksi.

Ollaanko Suomessa yhtä kauhuissaan historian merellä kuin olivat Jeesuksen opetuslapset veneessään? Pimeys hämärtää silmät, tuuli tukkii korvat ja aallot saavat ajatuksetkin merikipeiksi. Mieli keskittyy huoleen ja pelkoon, eikä Herraa tunnisteta kaaoksen keskeltä. Huomio kiinnittyy uhkakuviin, aaveisiin.

Tulevaisuus on tuntematon, ja yksille aavekuvat näyttäytyvät mahdollisuuksina, toisille tuhon enteinä. Jotain on pääsemässä irti, ja sitä ovat yhdet patoamassa, toiset edistämässä. Voiko maailmassa säilyä luottamus tulevaisuuteen? Onko eteenpäin kulkeminen yhtä mahdotonta kuin veden päällä kävely?

Mutta aaveet eivät auta, aaveet eivät neuvo, aaveet eivät rohkaise eivätkä kutsu luokseen. Jeesus sitä vastoin antaa äänensä kuulua järvellä: Pysykää rauhallisina, minä tässä olen, älkää pelätkö. Tuttu ääni tyynnyttää venemiesten mielet niin, että Pietari ryhtyy uhkarohkeaan kokeeseen. Jos kerran mestari voi kävellä vettä pitkin, miksen minäkin? Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin. – Tule. Pietari astuu laidan yli, asettaa jalkansa aaltojen päälle ja kävelee Jeesuksen luo.

Mutta kun hän kääntää katseensa Herrasta ja huomaa, miten hirmuisesti tuulee, miten pimeys ympäröi kaiken ja miten syvä vesi hänet voi niellä, hän menettää rohkeutensa ja vajoaa. Herra, pelasta minut!

Vähäinenpä on uskosi, sanoo Jeesus ja nostaa Pietarin pintaan. Oliko tuo nyt niin vähäinen, Pietarihan sentään uskalsi yrittää! Vaan ehkä aito usko pääsi esiin vasta, kun usko omaan rohkeuteen oli mennyt. Vasta sitten Pietari huudahti aidon uskontunnustuksensa: Herra, pelasta minut! Se ei vaatinut monta sanaa, vaan sen saattoi parkaista yhdellä henkäyksellä, ja se oli aivan riittävä: Herra, pelasta minut.

Viime aikoina lukemattomat ovat toiveikkaasti lähteneet ylittämään Välimerta ilman varmuutta siitä, että joku saapuisi vastaan ja sanoisi: Tule. Myrskyissä toivo vaihtuukin aaveisiin, ja tuhannet vajoavat aaltoihin.

Tämän kirkon alttaritaulussa on harvinainen aihe. Se kuvaa Jeesuksen hautaamista. Paljon yleisempiä ovat kuvat joko ristiltä ottamisesta tai ylösnousemuksesta. Siis joko Jeesuksen uhri maailman syntien puolesta tai hänen voittonsa kuolemasta. Tänne on haluttu kuva niiden välistä. Lieneekö se kuva uskon vaikeudesta tai peräti epätoivosta? Kaikki on mennyttä, ei ole muuta odotettavissa kuin hauta. Maalauksen kuollut Jeesus on kuin kalpea aave; muistutus elämän katoavaisuudesta ja kaiken hallitsemattomuudesta.

Tänä vuonna vietetään Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlia. Historiassa on ollut vaikeita aikoja ja tulevaisuuden pelkoa. Huominen on aina näyttänyt hämärältä, ja aavekuvat ovat luoneet epätoivoakin. Mutta taakse päin katsoen olemme kiitollisia siitä, että monien vaiheiden läpi on tultu tähän päivään. Menneistä vaikeuksista selviäminen on luonut luottamusta ja rohkeutta. Se lienee antanut viisauttakin.

Täällä kirkossa näemme myös kolme valkoista veistosta. Ovatko nekin aaveita menneisyydestä, kalpeita kipsihahmoja historiankirjoista? Vai näkyykö niistä usko elävään Jumalaan ja luottamus tulevaisuuteen?

Tänä vuonna vietetään reformaation merkkivuotta. Martin Lutherin teeseistä tulee kuluneeksi viisisataa vuotta. Niistä käynnistyi mullistus, joka näytti kaoottiselta ja hallitsemattomalta ja joka tuotti kristittyjen kesken hajaannusta. Kuitenkin sen lävitse syntyi uutta luottamusta Jumalan armoon, mikä ilmeni uutena vastuullisuutena koko yhteiskunnasta. Nykyään sillä nähdään olleen vaikutusta koko kristikuntaan, minkä merkiksi vietämme tätä jumalanpalvelusta ekumeenisesti. Kirkkojen suhteet ovat lähentyneet.

Tänä vuonna voidaan kysyä: miksi Suomesta on tullut sellainen kuin se on? Miten olemme päässeet tänne asti, ja minkä varassa astumme eteenpäin? Tämän maan ovat muokanneet monet seikat. Tärkeiksi ominaisuuksiksi ovat tulleet ahkeruus, tunnollisuus, yhteisvastuullisuus, rehellisyys ja luotettavuus. Myös esivallan kunnioitus sekä luottamus valtaa käyttävien viisauteen ja hyvään tahtoon luonnehtivat maamme kulttuuria. Viisisataa vuotta sitten käynnistynyt reformaatio loi perustan hyvinvointiyhteiskunnalle, jossa omaa etua ei eristetä yhteisestä vaan nähdään sen toteutuvan osana kaikkien oikeudenmukaista hyvää.

Itsenäisen Suomen vuosisataan on sisältynyt vaikeuksia. Välillä on kaikki näyttänyt tuhoon tuomitulta. Koskaan ei ole tiedetty, mitä tulevaisuus tuo. Mutta Suomessa on opittu luottamaan. On myös opittu huutamaan: Herra, pelasta minut!

Usko Jumalaan tuskin on tehnyt suomalaisista uhkarohkeita, pikemminkin rauhallisia ja harkitsevia. Mutta usko on opettanut tyyntä todellisuudentajua: mahdottomaltakin näyttäviä askeleita voidaan ottaa luottamuksessa Jumalaan. – Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme.

« Uutislistaukseen