Hyveet

Jutustelua Savonlinnan Kulttuurikellarin Aarteita kellarista -tilaisuudessa 25.2.2019 klo 18

 

Hyveet ovat ihmisen pysyviä valmiuksia tehdä hyvää. Hyveet panevat halumme järjestykseen ja niin säätelevät tekojamme. Niiden päämääränä on hyvän ihmiselämän toteutuminen. Näin alustavasti voi sanoa, että vaikkapa rohkeus ja viisaus ja kohtuullisuus ovat näin ollen hyveitä.  

 

Aristoteles analysoi 300-luvulla eKr. teoksessaan Nikomakhoksen etiikka hyveisiin perustuvaa moraalijärjestelmää. Olennaista siinä on seuraava erottelu: a) ihminen sellaisena, kuin hän sattuu olemaan ja b) millainen ihminen voisi olla, jos hänen perimmäinen luontonsa eli hyvä ihmiselämä toteutuisi. Etiikka on Aristoteleelle tiede, jonka avulla ihmiset voivat ymmärtää, kuinka tuosta edellisestä tilasta siirrytään jälkimmäiseen. Eli miten random ihmiselämästä  siirrytään hyvään ihmiselämään. Siinä hyveet ovat ratkaisevassa asemassa. Ne ovat hyviä tottumuksia, joiden avulla ihminen oppii käytännön elämässä valitsemaan oikeita toimintatapoja. Hyveet ohjaavat hyveellisen ihmisen haluja ja tunteita kohti oikeaa päämäärää, hyvän ihmisyyden toteutumista. Aristoteleen mielestä hyvä ihmisyys on onnellisuutta. Olennaista ihmisen onnellisuudelle on harmoninen elämä toisten ihmisten kanssa kaupunkivaltiossa. Kreikaksi kaupunkivaltio on  polis. Siksi Aristoteles sanoi, että ihminen on polittinen eläin.

 

Hyveisiin perustuva ajattelu edellyttää  sen, että meillä on jokin käsitys siitä, mitä hyvä ihmisyys on. On siis oltava jokin perimmäinen päämäärä, jossa hyvä ihmiselämä toteutuu. Hyve-etiikan kannalta ongelmallista on se, että eri aikoina ja eri kulttuureissa  tuo hyvä ihmiselämä on ymmärretty eri tavoin. Siksi myös hyveet ja hyveluettelot ovat kovin erilaisia.

 

Mutta silti, meidänkin länsimaisen yhteiskuntemme taustalla on hyveisiin perustuva etiikka. Mutta ei ole enää. Tämä johtuu siitä, että 1600 -luvun jälkeen ei ole ollut yhtenäistä käsitystä siitä, mitä hyvä ihmiselämä on. Eli ihmisyyden päämäärää, sitä, mitä kohden yksilön pitäisi kehittyä, siitä ei ole yksimielisyyttä. Ja sen johdosta hyveisiin perustuva eettinen järjestelmä on oikeastaan jäänyt pois käytöstä. Kyllähän me vielä jotenkin tunnistamme sanan ”hyve”, mutta emme me yleensä enää ymmärrä ihmisyyttä sen kautta, että se on kehittymistä jostain raakamateriaalista kohti hyvän ihmisyyden päämäärää. Nykyisin kulttuurimme on liian moniarvoista siihen.

 

Ja siitä syystä länsimainen kulttuuri alkoi jo vuosisatoja sitten siirtyä pois hyve-etiikasta. Ensin sääntö-etiikkaan. Siinä ei enää kysytä, että millaisia hyveitä ihmisellä on oltava, jotta hän edistyisi hyvän ihmiselämän toteuttamisessa. Vaan siinä keskeiseksi tulee ajatus siitä, millaista yleistä sääntöä on noudatettava, jotta tekisi oikein. Tunnetuin tällaisen sääntöetiikan eli deontologisen etiikan kehittäjä oli Immanuel Kant. Hänen mukaansa ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina.

 

Tai sitten on siirrytty hyötyyn perustuvaan etiikkaan eli utilitarismiin. Siinä ajatellaan lyhyesti sanoen niin, että on toimittava siten, että mahdollisimman monelle ihmiselle koituu mahdollisimman paljon onnellisuutta.

 

Lopulta etiikasta on tullut ns. emotivismia. Se on sitä, että ihminen kokee tunteillaan jonkin asian eettisesti tärkeäksi. Mutta sitä ei pystytä järjellisesti perustelemaan, että miksi se asia on eettisesti tärkeätä.

 

Näin etiikan yleisen kehityksen on kuvannut kuuluisa yhdysvaltalainen Alasdair MacIntyre, jo 1981 julkaistussa kirjassaan, joka on suomennettu nimellä Hyveiden jäljillä (2004). Se on aivan älyttömän hyvä kirja, mutta myös tosi vaikea.

 

MacIntyre hahmottelee jonkinlaista uutta paluuta hyve-etiikkaan. Eli siihen, että etiikassa mietittäisiin eettisten sääntöjen ja hyödyn lisäksi myös ja ennen kaikkea sitä, että millainen on hyeellinen ihminen. Eli miten hyveet ohjaavat ihmistä kohti hyvän ihmisyyden toteutumista.

 

MacIntyren eräänä motiivina tähän on se, että nyky-yhteiskunnassa eettinen keskustelu on täysin pirstaloitunutta. Tämä johtuu siitä, että eettisyyden aatehistoriallinen lähtökohta, hyve-etiikka on individualismin takia hylätty. Siksi meillä on vain eettisiä käsitteitä melkein vailla sisältöä, mutta ei mitään, mikä yhdistäisi ne joksikin teoriaksi siitä, että mihin niillä pyritään. Juuri siksi MacIntyren mukaan on päädytty tuohon emotivismiin eli tunne-etiikkaan. Eli etiikassa on kyse siitä, miltä minusta syvällä sydämessä tuntuu. Mutta sitä, että tuo eettinen tunne on oikeasti totta, sitä ei pystytä osoittamaan, koska samasta asiasta on muitakin näkökantoja, jotka perustuvat ihan erilaisiin lähtökohtiin. Tämän johdosta MacIntyren mukaan etiikasta on tullut julkisuudessa loputtomien väittelyiden aihe, jossa ei tapahdu minkäänlaista edistystä.

 

Mietin, että mitähän MacIntyre ajattelee nykyajasta ja sen some-huutelusta. Hän varmaan ajattelee, että johan minä sanoin! Että some-kuplat johtuvat pitkälti siitä, että kussakin kuplassa olevilla on omat, toisten kanssa yhteismitattomat eettiset käsitteet. Ne eivät kohtaa, ja siksi julkisesta keskustelusta tulee tunnekuohuista yritystä vaikuttaa vastapuoleen esim. sillä, että miten pöyristynyt minä olen sinun väitteistäsi.

 

Yhteiskunnassa hyve-etiikan on korvannut yhä pidemmälle menevä lainsäädäntö. Kun enää emme voi luottaa siihen, että ihmiset on kasvatettu hyveisiin, tarvitaan yhä tarkempia sääntöjä valvomaan ihmisiä ja sääntelemään heidän käyttäytymistään. Tämä on ristiriitaista; toisaalta yksilön vapaus lisääntyy, mutta samalla myös valtiovallan sääntely lisääntyy.

 

Kirkko kuitenkin on sellainen yhteisö, jolla ainakin periaatteessa yhä on yhteinen päämäärä, mitä varten se on olemassa. Kirkon tehtävä ja tarkoitus kun eivät määräydy pelkästään erilaisten jäsenten demokraattisesta päätöksenteosta. Ne riippuvat Kristuksesta, joka on ns. ”kirkon pää”. Hän antaa kirkolle elämän, niin kuin ihmisruumiin pää antaa muille jäsenille elämän ja ajattelun. Kristuksen kirkolle antama tehtävä on luettavissa Raamatusta, ei niinkään siitä, mitä sen jäsenet haluavat sen tekevän. Tästä johtuu, että kirkolla pitäisi olla suhteellisen yhteneväinen käsitys siitä, mitä hyvä ihmiselämä on. Siksi kirkolla voisi olla myös hyve-etiikkaa, sääntöetiikan lisäksi. Onhan kirkolla tietenkin säännöt, vaikkapa 10 käskyä. Mutta niiden lisäksi kirkolla on yhteinen päämäärä ja siksi voisi olla myös hyve-etiikkaa.

 

 

Roomalais-katolisessa kirkossa hyve-etiikan läpimurto tapahtui 1200 –luvulla, kun Tuomas Akvinolainen yhdisti aristotelista filosofiaa raamatuntulkintaan. Näin hän teki varsinkin etiikassa. Minusta tuloksena on melko hyvä viritelmä, siitäkin huolimatta, että Uuden testamentin hyveluettelot ovat erilaisia kuin Aristoteleen.

 

Eräs Uuden testementin hyveluetteloista on 2. Pietarinkirjeessä, sen 1. luvussa:

 

[Jumala on] lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja pelastuisitte siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee - -  pyrkikää juuri sen tähden kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne hyvettä (teen areteen), hyveessä ymmärtäväisyyttä, ymmärtäväisyydessä itsenne hillitsemistä, itsenne hillitsemisessä kärsivällisyyttä, kärsivällisyydessä jumalisuutta, jumalisuudessa veljellistä rakkautta, veljellisessä rakkaudessa yhteistä rakkautta. Sillä jos teillä on nämä ja ne yhä enenevät, niin ne eivät salli teidän olla toimettomia eikä hedelmättömiä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa. Jolla sitävastoin ei niitä ole, se on sokea, likinäköinen, on unhottanut puhdistuneensa entisistä synneistänsä. - - näin teille runsain määrin tarjotaan pääsy meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan (2. Piet 1:5-10; käännös S.J. (KR 38; sana ”avuja” muutettu ”hyveeksi” alkukielen mukaisesti).

 

Joku voi aiheesta sanoa, että tämä hyvelista ja muutkin Uuden testamentin hyvenäkemykset eroavat aika tavalla Aristosteleen hyveiden listasta. Aristoteles ei mainitse uskoa hyveenä, eikä rakkautta, eikä myöskään nöyryyttä, jotka ovat Uudessa testamentissa keskeisiä.

 

Miksi Tuomaan sitten oli mahdollista yhdistää Aristoteleen etiikka Uuden testamentin etiikkaan? No siksi, että molemmissa hyve auttaa ihmiselle ominaisen päämäärän saavuttamisessa. Aristoteleen mukaan ihmisyyden päämäärä on onnellinen yhteiselämä kaupunkivaltiossa. Uuden testamentin mukaan se on elämä Kristuksen kautta Jumalan yhteydessä, jo nyt seurakunnassa ja lopulta taivaan kaupungissa. Niinpä Tuomas lisäsi Aristoteleen systeemiin sellaisen keskeisen ajatuksen, että on olemassa ns. luonnollisia hyveitä, jotka ihminen pystyy omaksumaan koulutuksen ja harjoittelun kautta. Mutta sitten on olemassa ns. yliluonnollisia hyveitä eli usko, toivo ja rakkaus. Niitä ei saada harjoittelemalla vaan Jumalan armosta, sakramenttien ja uskon kautta. Näin Jumalan armo antaa ihmiselle yliluonnollisen päämäärän, elämän Jumalan yhteydessä.

 

Luterilainen kirkko ei seuraa Tuomas Akvinolaisesta alkanutta hyve-etiikan perinnettä. Tämä johtuu siitä, että Luther kritisoi Tuomas Akvinolaista ja muita skolastikkoja rajusti siitä, että he olivat ottaneet Aristoteleen raamatuntulkintaansa. Lutherin mukaan Aristoteles oli kirkkoa harhaanjohtanut pelle.

 

Miksi? Monesta syystä, joista mainittakoon se, että Aristoteleelle hyveet olivat inhimillisen harjaantumisen asia. Jos sellaisen avulla päästään taivaaseen, niin mihin sitä Kristusta tarvitaan, sanoi Luther, joka tunsi Aristoteleen erittäin hyvin. Toinen syy Aristoteleen hylkäämiseen oli se, että hänen filosofisen systeeminsä käyttäminen vääristi Raamatun sanoman; esimerkiksi siten, että sen myötä Jumalan armosta tuli pelkkä tottumus tai ominaisuus ihmisen sielussa, niin kuin vaikka maali seinässä. Mutta Uuden testamentin mukaan Jumalan armo ei ole vain tuollainen tottumus tai ominaisuus. Loppujen lopuksi ihmiselle annettu armo on Kristus itse, joka uskon kautta asuu ihmisen sydämessä ja uudestisynnyttää sen, jopa ”jumalallistaa” (deificatio, Vergöttung) uskovan.

 

Minusta Luther on tuossa kritiikissään aivan oikeassa. Mutta jälleen, katolinen kirkko on muuttunut Lutherin ajoista ja parantanut teologiaansa. Siksi, menkäämme lyhyen musiikin myötä kellariin, hakemaan eräs sen ainakin minulta unohduksissa olleista aarteista, kristillinen opetus hyveistä. Se pitää hakea Katolisesta katekismuksesta, koska luterilaisessa perinteessä puhutaan hyveistä kovin vähän.

 

Katolisessa Katekismuksessa hyveistä opetetaan sen kolmannessa osassa, jonka otsikkona on Elämä Kristuksessa. Se alkaa otteella paavi Leo Suuren saarnasta:

 

                      ”Kristitty, tunne arvokkuutesi! Koska olet tullut jumalallisesta luonnosta

osalliseksi, älä käänny takaisin entiseen säälittävään elämääsi. Muista,

mihin päähän ja ruumiiseen kuulut jäsenenä! Muista, että sinut on temmattu

pimeyden vallasta ja siirretty Jumalan valoon ja valtakuntaan!”

 

Minusta jo tämän perusteella voi sanoa, että nykyisen Katolisen katekismuksen mukaan hyveet eivät ole keino ansaita pelastus. Lutherin kritiikki aikansa katolista kirkkoa kohtaan ei oikein osu nykyiseen Katoliseen katekismukseen. Sen mukaan kristitty on jo kasteen ja uskon kautta temmattu pois pimeyden vallasta ja siirretty Jumalan omaksi. Opetuksessa hyveistä ei ole kyse tekojen avulla saatavasta pelastuksesta, vaan siitä, että kristitty ei ”käänny takaisin entiseen säälittävään elämäänsä”.

 

Hyve on Katolisen katekismuksen mukaan ”pysyvä ja luja valmius tehdä hyvää”. Hyveet asettavat ihmisen halut järjestykseen, järjen ja uskon mukaisiksi. Ne ”antavat ihmiselle hänen moraalisesti hyvään elämäänsä helppoutta, itsensä hallintaa ja iloa”.

 

Minusta tuo on aika hyvin sanottu. Kyse ei ole siis tiukkapipoisuudesta, vaan kukoistamisesta ja ilosta. Hyveellinen elämä koituu ihmiselle itselleen hyväksi, jopa iloksi. (Ei varmaan aina. Joskus voi joutua kärsimään sen vuoksi, että antaa hyveiden ohjata elämäänsä).

 

Katolisen katekismuksen mukaan neljä luonnollista päähyvettä eli kardinaalihyvettä muodostavat moraalisen elämän selkärangan. Niistä ensimmäinen on ymmärtäväisyys (prudentia). Se tekee ihmisen järjen kykeneväksi käsittämään todellisen hyvän ja valitsemaan oikeat keinot sen toteuttamiseksi. Eli sen avulla moraalisia periaatteita sovelletaan yksittäistapauksiin. Siksi ymmärtäväisyys ohjaa muita hyveitä.

 

Toinen kardinaalihyve on oikeudenmukaisuus. Se on pysyvä ja luja tahto antaa Jumalalle ja lähimmäiselle se, mikä heille kuuluu. Se on ensinnäkin Jumalan kunnioittamista, sillä Jumalalle kuuluu kunnioitus. Ihmisiin kohdistuessaan oikeudenmukaisuus rakentaa harmoniaa, tasapuolisuutta ja yhteistä hyvää. Raamatussa oikeamielisen ihmisen tuntomerkkinä on Katolisen katekismuksen mukaan ”ajattelun suoruus ja suora käytös lähimmäistä kohtaan”.

 

Kolmas kardinaalihyve on urhoollisuus eli mielenlujuus. Se auttaa pysymään lujana vastoinkäymisissä ja kestävästi etsimään hyvää. Se lujittaa päättäväisyyttä vastustaa kiusauksia ja voittaa moraaliseen elämään lohdistuvat esteet. Se voittaa pelon, jopa kuolemanpelon. Se kestää urhoollisesti koettelemukset ja vainot.

 

Minusta tämäkin on hienosti sanottu. Kristittyinä me totisesti tarvitsemme tällaista urhoollisuutta. Sitä arvostetaan Raamatussa hyvin paljon. Joosuallekin Jumala sanoi vaikka miten monta kertaa, kun hänen piti ruveta kansanjohtajaksi Mooseksen kuoltua, että ”Ole vain aivan luja ja rohkea”.

 

Urhoollisuutta eli mielenlujuutta tarvitaan erityisesti kiusausten vastustamisessa. Otetaan vaikkapa sellainen henkinen kiusaus kuin toisista juoruaminen ja pahanpuhuminen. Sitä ei saa tehdä, Jumala on sen kieltänyt. Mutta silti ihmiset lankeavat siihen vähän väliä. Sen vastustamisessa on hyvin paljon apua siitä, jos on totuttanut itsensä olemaan tekemättä sitä. Vaikka mieli ja kieli haluaisi juoruta, niin mielenlujuus ei suostu, vaan pikemminkin puhuu toisista hyvää tai on hiljaa. Ihan vastaavasti mielenlujuutta tarvitaan kaikkien paheiden vastustamisessa.

 

Lisäksi urhoollisuus eli mielenlujuus auttaa silloin, kun on vastoinkäymisiä, mikään ei onnistu ja tekee mieli antaa periksi.

 

Neljäs kardinaalihyve on kohtuullisuus eli maltillisuus. Se hillitsee nautinnonhalua ja luo tasapainoa luomakunnan hyvyyksien käyttöön. Kohtuullinen ihminen ohjaa aistiensa halut hyvää kohti ja säilyttää terveen arvostelukyvyn.

 

Oikein hyvä hyve tämäkin, sekä yksittäisen kristityn että koko ihmiskunnan kannalta. Ihmiskunta ei kokonaisuutena ole tätä hyvettä kovin pätevästi noudattanut. Mehän elämme aika tajuttoman kohtuuttomasti ottaen huomioon maapallon kantokyvyn.

 

Se johtuu kai siitä, että myös meitä ei yksilöinä ohjaa kohtuulisuuden hyve.

 

Nuo ymmärtäväisyys, oikeudenmukaisuus, urhoollisuus ja kohtuullisuus ovat inhimillisiä hyveitä, jotka voivat olla myös ei-kristityillä. (On toki muitakin inhimillisiä hyveitä, mutta Aritoteleen ja ilmeisesti myös Katolisen katekismuksen mukaan ne sisältyvät noihin neljään kardinaalihyveeseen). Mutta niiden lisäksi kristityille aivan olennaisia ovat jumalalliset eli teologiset hyveet, joita Aristoteles ei tuntenut, koska ei ollut kristitty. Niitä ovat usko, toivo ja rakkaus. Ne ovat yliluonnollisia hyveitä. Niitä ei saada koulutuksesta tai  harjoituksesta, vaan Jumalan Pyhä Henki vuodattaa ne ihmiselle evankeliumin sanoman ja sakramenttien ja rukouksen kautta. Niillä on siis välitön suhde Jumalaan.

 

Usko, toivo ja rakkaus vaikuttavat myös inhimillisissä hyveissä. Tämä tarkoittaa kai sitä, että Kristuksen uskova, häneen toivonsa perustava ja häntä rakastava ihminen saa Pyhältä Hengeltä erityistä voimaa siihenkin, että hän on ymmärtäväinen, oikeudenmukainen, urhoollinen ja kohtuullinen.

 

Uskon hyveen kohdalla Katolisen katekismuksen opetus eroaa luterilaisuudesta. Mainitsen vain yhden pointin:  Katolisen kirkon katekismuksen mukaan pelkkä usko ei riitä:

 

Ilman toivoa ja rakkautta usko ei yhdistä uskovaa täydellisesti Kristukseen eikä tee hänestä Kristuksen ruumiin elävää jäsentä (1815).

 

Tähän luterilaisena sanoisin, että jos usko kohdistuu Kristukseen, niin silloin se liittää ihmisen Kristukseen ja tekee hänet eläväksi. Sen tekee pelkkä usko,  jopa ilman rakkautta. Sanoohan Jeesuskin pienoisevankeliumissa: ”- - ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Oikean uskon seuraus on kyllä rakkaus Jumalaan. Mutta silti rakkaus on vasta uskon seuraus. Tämä on pienen tuntuinen ero, mutta silti tärkeä. Uskon kamppailuissa voi nimittäin olla niin, että ihminen ei osaa rakastaa Jumalaa. Silti hänen on voitava luottaa siihen, että hän saa uskoa Jeesukseen, pelkästään syntisenä uskoa Jeesukseen, ja se tuo hänelle pääsyn Jumalan yhteyteen.

 

Sen sijaan sen toisen jumallisen hyveen eli toivon kohdalla Katolinen katekismus kirjoittaa hyvin:

 

                      Toivo on se jumalallinen hyve, jonka kautta kaipaamme onnenamme

taivasten valtakuntaa ja iankaikkista elämää, luottamalla Kristuksen lupauksiin

ja jättäytymällä omien voimiemme sijasta Pyhän Hengen armon avun

varaan (1817).

 

Minusta meidän luterilaisessa kirkossamme puhutaan liian vähän iankaikkisen elämän kaipaamisesta ja toivomisesta. Mutta taivaaseen pääsyn toivominen on hyve! Se muistuttaa meitä siitä, että tulevaisuudessa on joka tapauksessa edessä jotain tätä elämää parempaa, iankaikkinen elämä. Tästä Katolinen katekismus sanoo hienosti:

 

Toivon hyve - - avartaa sydämen odottamaan ikuista autuutta. Toivon virittämä innostus varjelee oman edun tavoittelulta ja johtaa kristillisen rakkauden onneen (1818).

 

Luulen, että eräänä syynä nykyihmisten taipumukseen haalia kohtuuttoman paljon maallista hyvää on alitajuinen pelko siitä, että elämä jää elämättä ja loppuu kuolemaan. Mutta jos ihmisellä on jumalallinen toivon hyve sydämessään, hänen ei tarvitse pelokkaana haalia, koska hän tietää, että ikuinen ja nykyistä suurempi ilo taivaassa on joka tapauksessa edessä.

 

Kolmas ja viimeinen teologinen hyve on rakkaus.

 

                      Rakkaus on Jumalasta lähtöisin oleva hyve, jolla rakastamme Jumalaa

hänen itsensä tähden yli kaiken, ja rakkaudesta häneen lähimmäistämme

niin kuin itseämme (1822).

 

Lisäksi rakkaudesta sanotaan mm. näin:

 

                      Rakkauden elävöittämä moraalinen elämä antaa kristitylle Jumalan

lasten vapauden. Hän ei käyttäydy Jumalan edessä enää orjan tavoin, orjana

peläten, ei myöskään palkkalaisen tavoin, joka odottaa palkkaa, vaan lapsena,

joka vastaa hänen rakkauteensa, ”joka on ensin rakastanut meitä”. (1828)

 

Tämä yksi Kulttuurikellarin ilta on aivan liian lyhyt aika käsitellä edes pientä osaa siitä, mitä hyveistä pitäisi sanoa. Mutta summa summarum, minusta meidän luterilaisessa kirkossamme puhutaan ihan liian vähän hyveistä. Luterilaisuudessa opetetaan kyllä hienosti siitä, että miten ihminen pääsee Jumalan yhteyteen. Nimittäin Jumalan armosta, Jeesuksen ja hänen tekemänsä sovitustyön tähden, jonka saa omakseen, kun on kastettu ja uskoo sen todeksi omalle kohdalleen. Mutta siitä me nykyluterilaiset emme osaa opettaa läheskään riittävästi, että mitä siitä uskosta seuraa käytännön elämässä. Miten minä elän sen arjessa todeksi, että Jumala on tämän kaiken armonsa minulle lahjoittanut?

 

Katolisilla tämän opettamisessa on apuna tuo hyve-etiikka. Minusta se olisi tarpeen omaksua myös luterilaisuuteen. Monet luterilaiset nuoret kiinnostuvat rippikoulussa 15-vuotiaana kristinuskosta, tulevat seurakunnan toimintaan mukaan ja toimivat isosena. Mutta sitten he jo  19-20 -vuotiaana eroavat kirkosta. Voisiko eräänä syynä olla se, että he eivät ole hyveiden kautta oppineet panemaan uskoaan käytäntöön? Ehkä heille on käynyt se, mistä paavi Leo Suuri varoitti. Ja se sama voi käydä meille kaikille:

 

                      ”Kristitty, tunne arvokkuutesi! Koska olet tullut jumalallisesta luonnosta

osalliseksi, älä käänny takaisin entiseen säälittävään elämääsi. Muista,

mihin päähän ja ruumiiseen kuulut jäsenenä! Muista, että sinut on temmattu

pimeyden vallasta ja siirretty Jumalan valoon ja valtakuntaan!”

 

Lähes ainoa kohta, missä meidän nykyajan suomalaisten luterilaisten ajatusmaailmassa näyttäytyy hyve-etiikka edes jossain mielessä, on  ns. hyvinvointikulttuuri. Siinä lähtökohtana oleva ”millainen nyt sattuu olemaan” – random-ihminen on normaali plösö, joka ei liiku ja syö epäterveellisesti. Hyvinvointikulttuurin päämääränä on hyvä ihmisyys, ja se tarkoittaa timmissä kunnossa olevaa tyyppiä, jonka rasvaprosentti on kohdallaan ja jolla on hyvä peppu ja pyykkilautavatsa ja joka siksi on onnellinen. Hyveitä tässä ajattelussa edustaa se itsekuri, jolla ihminen totuttaa itsensä noudattamaan dieettiä ja kunto-ohjelmaa. Toinen hyve on sellainen kohtuullisuus, että treenaa kaikkia lihaksia tasapuolisesti muttei liikaa, vaan muistaa välillä levätä.

 

Mutta ei näillä eväillä ei saavuteta hyvää ihmisyyttä. Tämä johtuu siitä, että meidät ihmiset on luotu Jumalan kuviksi ja sielumme löytää kaipauksensa yksin hänestä. Siksi me Suomen luterilaiset (ja myös ortodoksit ja vapaiden suuntien edustajat) tarvitsemme muitakin hyveitä kuin niitä, joita nykyajan hyvinvointikulttuuri pitää tärkeinä.