Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Savonlinnan Kulttuurikellarin Aarteita kellarista –tilaisuudessa 4.2.2019 klo 18
Vieraana Outi Pyöriä. Hänen puheenvuorojaan ei ole tässä.
Tätä esitelmäsarjaa varten aikuistyön kappalaisemme Jani Lamberg kyseli muutamilta tutuiltaan, että mistä kristinuskon asioista he haluaisivat haluaisi nykypäivänä kuulla. Kolmanneksi esiin nousi teema ”Uskomisen sietämätön vaikeus”.
Uskomisen sietämätön vaikeus. Ymmärrän oikein hyvin, että tällaisesta teemasta on haluttu kuulla.
Itselleni Jumalaan uskomisen sietämätön vaikeus on hyvin tuttua. Pari vuotta sitten juttelin erään henkilön kanssa, joka oli ollut 1970 -luvun alussa Savonlinnan Keskikaupungin lastentarhassa työntekijänä (se oli siinä nykyisessä Saima-kahvilan talossa). Hän muisteli, kuinka minä olin silloin, 6-vuotiaana poikana, istuskellut itsekseni lastentarhan ulkorapuilla. Olin katsellut taivaalle ja kysynyt, että ”Onkohan tuolla kettään?”
Toinen ja paljon vahvempi muistoni uskomisen sietämättömästä vaikeudesta liittyy rippikoululeiriin. Kun menin sinne, niin en ollut Jumalasta tai kristinuskosta lainkaan kiinnostunut. Ajattelin, että uskovaiset ovat yksinkertaisia, aivopestyjä robotteja, joilla ei ole omaa ajattelua. Inhosin ajatusta Jeesuksesta niin paljon, että hänen nimensäkin oli minulle vastenmielinen. Puhuinkin siksi ”Kiesuksesta” enkä Jeesuksesta.
Muistan elävästi, kun Savonlinnan seurakunnan silloinen nuorisopappi, Raimo Turunen, piti rippikoulussa erään oppitunnin. Hän piirsi ensin Jumalan symbolin, kolmion ja kaikkinäkevän silmän. Sen alapuolelle hän piirsi maan. Ja sinne pieniä ihmisiä. Ja hän selitti, että Jumalan ja ihmisten välillä on valtava, ylittämätön kuilu. Jumala on Luoja, me olemme luotuja. Meillä luoduilla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä täältä maan päältä taivaaseen Jumalan luokse. Luoja ja luotu kun ovat täysin eri tasoilla.
Sitten Raimo piirsi maan päälle erilaisia tikapuita. Hän selitti, että ne ovat ihmisten erilaisia uskontoja, filosofioita ja ideologioita, joiden avulla ihmiset yrittävät saavuttaa perimmäisen todellisuuden eli kiivetä Jumalan luo. Mutta mitkään näistä tikapuista eivät yllä lähellekään Jumalaa. Ne ovat liian lyhyitä. Ne särkyvät. Mitä ylemmäksi ihminen niiden avulla pääsee, sitä korkeammalta hän tippuu, kun tikapuut särkyvät.
Mutta sitten tuo nuorisopappi piirsi kuvaan ihan uuden elementin: ristin, joka yhdisti taivaan ja maan, Jumalan ja ihmisen, luojan ja luodun. Ja hän sanoi, että se kuvaa Jeesusta. Hän on sekä Jumala että ihminen, samassa persoonassa. Siksi hän on välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä. Siksi hänen kauttaan me ihmiset voimme olla Jumalan kanssa tekemisissä.
Minä tajusin, että tuossa on väitetty jotain älyttömän suurta ja tärkeää. Jotain sellaista, joka olisi vastaus minunkin syvimpiin kysymyksiin, nimittäin jos se olisi totta. Minä nimittäin jo silloin 15 –vuotiaana koin hyvin kipeästi ihmiselämän tarkoituksettomuuden. Että miksi me elämme tällä pallolla. Minulla meni ulkonaisesti ihan hyvin; minulla oli ystäviä, olin hyvä koulussa jne. Mutta se ei poistanut sitä, että elämälläni ei ollut tarkoitusta.
Tajusin, että jos tuo nuorisopapin piirtämä kuva olisi totta, niin silloin minulla olisi tuon Jeesuksen ja hänen ristinsä kautta mahdollisuus löytää elämän tarkoitus. Sillä Jumalahan on luoja. Ja luojassa on kaiken tarkoitus, myös ihmiselämän ja minunkin elämäni tarkoitus. Eli jollain tavalla tajusin, että minussa on sielu, Jumalan kuva, joka voisi tyyntyä, jos saisin yhteyden Jumalaan.
Mutta tässä astuu nyt kuvaan se ”uskomisen sietämätön vaikeus”. En nimittäin pystynyt uskomaan, että tuo kuva olisi totta. Miten se olisi muka mahdollista, että Kaikkivaltias ja ääretön Jumala olisi syntynyt ihmiseksi, pieneksi ja rajalliseksi olennoksi? Olisin halunnut uskoa, että se on totta, mutta en voinut. Se kuulosti hyvältä, mutta sen oli pakko olla epätotta. Jos olisin uskonut sen, niin enkö silloin olisi uskonut valheen?
En siis yksinkertaisesti voinut uskoa Jeesukseen, en vaikka olisin miten tahtonut. Siksi minusta on aina tuntunut hyvin vastenmielisiltä sellaiset kehotukset, että ”Tee uskonratkaisu ja avaa sydämesi Jeesukselle.” Ei uskominen ole mikään ratkaisun tai tahtomisen asia. Ei sitä sydäntä noin vain avata.
Myöhemmin olen sitten teologiaa opiskeltuani saanut selville, että nuo tuntoni rippikoululaisena ovat ihan ymmärrettäviä. Jumalaan uskomiseen liittyy tosiaan sietämätöntä vaikeutta.
Eräs syy on ns. ”teodikean ongelma”. Se tarkoittaa, että maailmassa on niin paljon kärsimystä ja pahaa, että on vaikea käsittää, kuinka tämä maailma voisi olla Jumalan luoma. Jumalahan on kaikkivaltias ja hyvä. Mutta miksi hän ei poista maailmasta kärsimystä ja vääryyttä? Jotta Jumala-ajatuksesta saisi järjellisen, niin jompi kumpi pitää jättää pois; joko se, että hän on kaikkivaltias tai se, että hän on hyvä. Silloin Jumala-ajatus on järkeenkäypä: Voidaan ajatella, että Jumala ei ole kaikkivaltias, ja siksi maailmassa on vääryyttä ja pahuutta. Jumala ei yksinkertaisesti kykene poistamaan sitä. Tai sitten pitää poistaa ajatus Jumalan hyvyydestä. Jumala ei ole kokonaan hyvä, vaan ainakin jonkinverran myös paha ja siksi hän ei poista maailman vääryyttä ja pahuutta.
Mutta ongelma on siinä, että kristinusko pitää kiinni molemmista; sekä Jumalan kaikkivaltiudesta että hänen kaikkihyvyydestään. Siksi teodikean eli ”Jumalan oikeudenmukaiseksi osoittamisen” ongelma säilyy. Charles Darwin esitti aikoinaan siitä yhden pienen, mutta konkreettisen esimerkin: loispistiäisen. Se on hyönteinen, joka munii munansa elävään perhosentoukkaan. Kun ne kuoriutuvat, sen toukat syövät perhosentoukkaparan elävältä; ensin sellaiset kohdat, jotka eivät ole sen elintoimintojen kannalta välttämättömiä. Niin perhosentoukka säilyy elossa, tuoreena ruokavarastoja loispistiäisen toukille riittävän kauan. Darwin kysyi: Miten tuollainen eläin voisi olla hyvän Jumalan luoma?
Raamattu ei anna tähän asiaan kovinkaan rationaalista ratkaisua. Luomiskertomuksessa kyllä sanotaan, että maailmassa oleva pahuus ei johdu Jumalasta. Se johtuu ihmisestä, joka pahan houkuttelemana on joutunut eroon Jumalasta. Siitä maailmaan tuli synti, ja se aiheuttaa väkivaltaa.
Jobin kirjassa Job tuskailee Jumalan luomassa maailmassa olevan vääryyden kanssa:
Jumalattomat siirtävät rajoja, ryöstävät laumoja ja laskevat ne laitumelle. - - He työntävät tieltä köyhät, kaikkien maan kurjain täytyy piileskellä. Katso, nämä ovat kuin villiaasit erämaassa: lähtevät työhönsä saalista etsien, aro on heidän lastensa leipä. Alastomina, ilman vaatteita, he viettävät yönsä, eikä heillä ole peittoa kylmässä. He ovat likomärkiä vuorilla vuotavasta sateesta, ja vailla suojaa he syleilevät kalliota. - - Kaupungista kuuluu miesten voihkina, ja haavoitettujen sielu huutaa; mutta Jumala ei piittaa nurjuudesta (Job 24:2-12).
Kun Job lopulta kohtaa Jumalan, hän ei saa järjen kannalta kovin kummoista vastausta kärsimyksen ongelmaan. Jumala sanoo hänelle lähinnä sen, että Job on yrittänyt ratkaista ongelmaa, joka on hänen käsityskyvylleen liian suuri.
Uusi testamentti ei suoraan käsittele teodikean ongelmaa. Mutta epäsuoraan kyllä. Sen mukaan Jumala otti Pojassaan Jeesuksessa kantaakseen maailman kaiken vääryyden ja pahuuden. Hän voitti sen omassa itsessään, kärsimällä itse pahimman kidutuksen ja kuolemalla siihen. Jumala ei siis ole pahuuden suhteen välinpitämätön. Ylösnousemuksessaan Jeesus voitti pahuuden. Se vaikuttaa jo nyt, muuttaen ihmisten elämää. Mutta lopullisesti voitto pahasta koittaa vasta maailman lopussa, kun Jeesus palaa maailmaan tuomitsemaan kaiken vääryyden.
Tuo ei kyllä ole mikään järjellinen selitys, joka yksinään voisi vakuuttaa ajattelevan ihmisen siitä, että Jumala on olemassa ja rakastaa meitä. Eli uskomisen sietämätön vaikeus pysyy.
Uskomisen sietämätön vaikeus helpottuu kyllä musiikin avulla. Kristinuskon ideana on se, että usko syntyy Jumalan sanasta. Se taas tarkoittaa Jumalan lupauksia siitä, miten paljon hän on tehnyt meidän ja minun hyväkseni Jeesuksessa. Kun tuo Jumalan sana puetaan musiikkiin ja lauluun, silloin se vaikuttaa erityisen hyvin. Se voi synnyttää uskon ihmisen sydämeen, siitäkin huolimatta, että järki panee vastaan.
Teodikean ongelma koskee oikeastaan kaikkia monoteistisia uskontoja. Mutta kristinuskolla on sen lisäksi juuri sille ominaisia uskomista vaikeuttavia tekijöitä.
Kristinusko nimittäin väittää, että Jumala on kohdattavissa vain yhdessä ainoassa maailmanhistorian henkilössä, Jeesus Nasaretilaisessa. Hänessä Jumala tuli ihmiseksi. Vain hänessä. Siksi Jeesus on välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä. Niinkuin 1. Timoteuksen kirjeessä sanotaan:
Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus. Hän antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta, todistukseksi Jumalan tarkoituksesta, kun oikea aika oli tullut (1. Tim. 2:5-6)
Tai niin kuin Jeesus sanoi:
Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6).
Mutta miten tämän voisi uskoa todeksi? Eikö Jumala ole koko universumin luoja, sen kaikkien galaksien luoja? Miten hän voisi olla kiinnostunut juuri tästä yhdestä ainoasta pienestä kiviplaneetasta ja sen ihmisistä?
Mutta kristinuskon väitteet Jeesuksesta ovat vieläkin radikaalimpia. Eikö Jumala ole kaikkien ihmisten luoja. Miten se voisi olla mahdollista, että hän on rajoittunut vain yhteen uskontoon ja sen johtohahmoon, Jeesukseen? Eikö se ole niin, että vuorelle on monta tietä?
Raamatun kokonaisjuonessa on painotettu sitä ihmeellistä asiaa, että Jumalalla oli syynsä rajoittaa pelastava toimintansa väliaikaisesti vain yhteen kansaan eli juutalaisiin. Hän ei hylännyt muiden kansojen tai uskontojen ihmisiä, mutta jätti heidät väliaikaisesti sivuun pelastavasta toiminnastaan.
Vanhan testamentin 11 ensimmäistä lukua kuvailevat sitä, kuinka Luoja toimii yleisellä tasolla, koko maailman ja kaikkien sen kansojen ja kulttuurien tasolla. Olennaista siinä, miten ne tätä Luojan yleistä toimintaa kuvailevat, on toiminnan epäonnistuminen.
Ihmiskunnan esivanhemmat lankesivat syntiin ja joutuivat karkotetuiksi paratiisista. Heidän jälkeläisensä Kain tappoi veljensä Aabelin. Sen jälkeen väkivalta levisi ja raaistui. Lopulta maailma tuli ihmisten pahuuden takia täyteen väkivaltaa. Jumala päätti tuhota maailman vedenpaisumuksella ja aloittaa elämän siinä uudelleen, Nooan arkissa pelastamiensa ihmisten ja eläinten kautta.
Tämäkään kaiken kattavalla tasolla tapahtunut jumalallinen maailman pelastusyritys ei toiminut. Uuden alun saanut ihmiskunta oli edelleen jumalanvastaista, mikä näkyi sen yrityksenä rakentaa Baabelin torni ja näin kiivetä omin voimin Jumalan taivaaseen asti. Sitä Jumala ei voinut sallia, vaan sekoitti ihmisten kielet niin, että he eivät enää ymmärtäneet toisiaan ja joutuivat lopettamaan ensimmäisen yhteisen yrityksensä.
Näin surkeisiin tunnelmiin päättyy Raamatun kuvaus koko maailman tasolla tapahtuvasta Jumalan toiminnasta: Jumala on vaiti ja ihmiskunta jakaantunut. Eli siis edes Jumala itse ei pysty voittamaan ihmiskunnan syntiä lähtemällä liikkeelle koko ihmiskuntaa koskevalta tasolta.
Tämän jälkeen Raamatun juoni alkaa 1. Mooseksen kirjan 12. luvussa ikään kuin uudestaan. Enää näkökulmana ei ole Jumalan toiminta koko ihmiskuntaa koskevalla tasolla. Jumala valitsee yhden ihmisen, kaldealaisen Abramin Urin kaupungista ja sanoo tälle:
”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille. (1.Moos.12:1-3).
Tästä eteenpäin Raamatun teksti etenee pääasiassa tuon Abrahamin suvun vaiheiden kuvailuna. Jumala keskittyy heihin ja heistä alkunsa saaneeseen Israelin kansaan ja jättää muut kansat väliaikaisesti sivuun. Tarkoituksena on, että lopulta Abrahamin ja hänen jälkeläistensä osakseen saama jumalallinen siunaus tulee muittenkin kansojen osaksi. Mutta se tapahtuu vasta joskus hamassa tulevaisuudessa, ”Abrahamin siemenen” eli Messiaan kautta.
Se toteutui Jeesus Nasaretilaisessa. Hänessä Jumala kavensi liittymäkohtaansa ihmiskuntaan jopa aiempaakin enemmän. Hän jätti syrjään myös omaisuuskansansa Israelin ja rajoitti pelastavan toimintansa sen yhteen jäseneen, Nasaretin Jeesukseen. Siksi Jeesus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isä luo muutoin kuin minun kauttani.”
Tätä on järjen vaikea hyväksyä. Järjelle uskominen on tosiaan ”sietämättömän vaikeata”. Paavali kirjoittaa asiasta näin:
Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. (1.Kor.1:20-25).
”Jumalan hulluus” on ihmisten viisautta viisaampaa siksi, että kaventamalla pelastavan ilmoituksensa väliaikaisesti ja tulemalla Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaksi, hän saattoi heidän jälkeläisessään Jeesuksessa ylittää Luojaa ja ihmiskuntaa erottavan kuilun. Jeesuksen kautta pelastus on laajentunut käsittämään kaikki kansat. Hän sanoi: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”. Myös meidät suomalaiset, jotka emme oman kotimaisen ”Ukko ylijumalan” tai ”Ahdin” tai ”Pellervon” kautta pääse oikean Jumalan yhteyteen.
Luther kirjoittaa Vähä-Katekismuksessaan näin:
Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.
Tämä tarkoittaa sitä, että vain Jumalan Pyhä Henki voi voittaa uskomisen sietämättömän vaikeuden. Pyhä Henki toimii maailmassa ns. ”armonvälineiden” kautta.
Eräs niistä on tuo Lutherin edellisessä lainauksessa mainitsema ”evankeliumi”. Se tarkoittaa ilosanomaa Jeesuksesta. Eli sitä, mitä Jeesus on tehnyt ihmiskunnan hyväksi. Sen voi kertoa vaikkapa niin kuin tuo alussa kertomani nuorisopappi piirsi. Tai sitten evankeliumia voi laulaa, virsissä ja hengellisissä lauluissa. Tai joillekin se toimii klassisessa kirkkomusiikissa. Jos kuulee vaikka Bachin Matteus-passiota ja ymmärtää, mitä siinä lauletaan, niin se on evankeliumia. Pyhä Henki toimii sen kautta ja vaikuttaa uskoa.
Ne muut armonvälineet ovat kaste ja ehtoollinen.
Kaste on vahva Pyhän Hengen armonväline. Siinä ihminen otetaan Kristuksen omaksi. Ja hänelle annetaan kasteessa omaksi se, mitä Jeesus on tehnyt ihmiskunnan hyväksi. Kaste ei ole siis pelkkä nimenantoriitti, jonka jälkeen sukulaiset syövät sienipiirakkaat ja juttelevat mökinrakentamisesta ja säästä. Ei, vaan kaste on äärimmäisen vahva hengellinen teko, Jumalan teko. Tästä sanotaan Raamatussa esimerkiksi näin:
Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista (Room. 6:3-4)
Huomatkaa, ”meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa”. Meidät kaikki kastetut, ei vain jotkut uskovaiset. Näin sanoo Raamattu. Siksi kaste on meille kaikille erittäin hyvä keino alkaa uskomaan. Se on konkreettinen asia, johon ihminen voi tarttua, kun haluaa uskoa, mutta ei osaa. Uskomisen voi aloittaa siitä, että ”Minut on kastettu. Siinä minulle on annettu omaksi, että Jeesus on kuollut minun puolestani ja minut on annettu hänelle.”
Omaan kasteeseen uskominen ei ole mitään muuta kuin Jeesukseen uskomista. Sillä kastehan on Pyhän Hengen armonväline, jonka sisältö on Jeesus ja hänen työnsä ihmiskunnan hyväksi, minunkin hyväkseni.
Kolmas armonvälinen evankeliumin ja kasteen lisäksi on ehtoollinen
Itselleni ehtoollinen on hyvin tärkeä. Nimittäin sen takia, että siinä usko vahvistuu. Voin ajatella, että olen syönyt ja juonut Jeesuksen itsensä. Olen tullut yhteyteen hänen kanssaan. Hän armahtaa minuakin, vaikka siltä ei tuntuisikaan. Saan syntini anteeksi hänen takiaan. Saan omistaa hänet avuksi juuri niihin synteihin ja epäilyksiin ja tarpeisiin, jotka sillä kertaa painavat.
Eli mikä auttaa ihmistä, joka kamppailee uskomisen sietämättömän vaikeuden kanssa? No se, että hän tulee sellaisiin paikkoihin, missä käytetään armonvälineitä. Kannattaa miettiä omaa kastettaan ja sitä, mitä se merkitsee. Sen perusteella voi sanoa mielessään Jeesukselle, vaikka ei vielä osaisikaan uskoa: ”Kiitos Jeesus, että minut on kastettu sinun omaksesi. Opeta minulle, mitä se merkitsee.” Voi tulla kirkkoon jumalanpalvelukseen. Siellä saa kuulla evankeliumia, kun Raamattua luetaan ja selitetään saarnassa ja lauletaan virsiä. Voi tulla ehtoolliselle. Sinne saa tulla, jos on kastettu ja jonkin kristillisen seurakunnan jäsen. Vaikka ei kummoisesti osaisikaan uskoa, mutta jos sielussaan rukoilee ehtoolliselle tullessaan, että ”auta Jeesus minua uskomaan sinuun”, niin ehtoolliselle kannattaa tulla.
Minulla on vielä yksi asia, jonka haluaisin tämän teemaan yhteydessä kertoa: Minä aloin siellä rippikoulussa aivan vimmattuna rukoilla Jumalaa, että jos hän on olemassa ja jos tuo Jeesuksesta opetettu piirros on totta, että hän auttaisi minua uskomaan sen todeksi. Tähän minua rohkaisi siellä opetetut Jeesuksen sanat:
Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan (Luuk. 11:9-11)
Ajattelin, että tuon perusteella pyydän ja kolkutan niin kauan, kunnes Jumala avaa oven ja antaa minulle uskon. Rukoilin salaa mielessäni, koska en halunnut kenenkään muun tietävän, että rukoilen. Jouduin rukoilemaan monta päivää. En muista tarkkaan, ehkä kolme tai neljä.
Mutta yhtenä aamuna kun heräsin siellä rippileirillä, niin ihmettelin sitä, että ”hei, minähän uskon Jeesukseen”. Pystyin uskomaan, että hänen kauttaan minäkin voin olla Jumalan kanssa tekemisissä, koska hän on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä.
Siitä minulle tuli ihmeellisen hyvä ja rauhallinen olo. Elin vähän kuin puoli metriä maan pinnan yläpuolella.
Sitä kesti pari viikkoa rippikoulun jälkeenkin. Sitten eräänä aamuna kun heräsin, niin tuo ihmeellinen tunne oli hävinnyt. Tajusin, että ei ihminen sellaisessa kovin kauaa voi elää. Uskominen ei voi perustua tunteisiin, vaan Raamatussa oleviin Jumalan lupauksiin Jeesuksesta.
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä