Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Savonlinnan Kulttuurikellarin Aarteita kellarista –tilaisuudessa 28.1.2019
Vieraana oli Kari Pullinen. Vieraiden puheenvuoroja ei ole tässä
Tätä esitelmäsarjaa varten aikuistyön kappalaisemme Jani Lamberg kyseli muutamilta tutuiltaan, että mistä kristinuskon asioista he haluaisivat haluaisi nykypäivänä kuulla. Toiseksi esiin nousi käsite ”ihmisarvo”.
Ihmisarvo tarkoittaa sitä, että jokaisella ihmisellä itseisarvo. Jokainen ihmispersoona on arvokas riippumatta kyvyistään, sukupuolestaan, sosiaalisesta asemastaan, varallisuudestaan, saamastaan koulutuksesta, uskonnostaan, katsomuksestaan tai poliittisesta vakaumuksestaan; tai edes siitä, onko hän rikollinen vaiko ei.
Kristinuskon mukaan ihmisarvo lepää ennen kaikkea sen varassa, että jokainen ihminen on kutsuttu yhteyteen Jumalan kanssa.
Ihminen on ensinnäkin olemassa siksi, että Jumala on rakkaudessaan luonut hänet ja pitää hänen olemassaolonsa yllä. Voi jopa sanoa, että kukin ihmispersoona on ainoa asia luomakunnassa, jonka olemassaoloa Jumala tahtoo sen itsensä takia; ei siksi, että ihmispersoona olisi väline johonkin muuhun hyvään asiaan.
Tätä voi lähestyä vaikkapa sen kautta, mitä viime kerralla käsittelimme: Raamatun luomiskertomuksen mukaan Jumala ihmisen suhteeseen itsensä kanssa eli ”Jumalan kuvaksi”. Siksi meillä on sielu tai henki, joka on tarkoitettu elämään yhteydessä Jumalaan.
Kyseessä ei ole vain ihmislajin arvo. Eli se, että ihminen on lajina niin paljon fiksumpi ja etevämpi kuin eläimet.
Sekin on varmaan totta. Vaikkakaan se ei ole läheskään koko kuva ihmislajista. Mikä muu eläinlaji kuin ihminen ei ole niin julma ja ympäristölleen vaarallinen, kuin ihminen. Mehän olemme tuhonneet sukupuuttoon valtavan määrän toisia lajeja, ja se vaan kiihtyy. Nyt me olemme vaarantamassa maapallon ilmaston ja elämän edellytykset. Meillä on joukkotuhoaseita maapallon moninkertaiseen tuhoamiseen. Ja me ihmiset osaamme olla tosi inhottavia toisillemme.
Mutta siitä huolimatta Jumala rakastaa ihmislajia ja jokaista yksittäistä ihmispersoonaa. Tämä näkyy erityisesti siinä, että hän antoi ainoan Poikansa eli Jeesuksen Kristuksen syntyä maailmaan ihmiseksi. Kristus tuli tänne pelastamaan meidät siitä, että syntiemme takia ihmiskunta ja jokainen ihmispersoona on joutunut eroon Luojasta.
Siksi Kristuksen kärsimys ja ristinkuolema kertovat siitä, miten arvokkaana Jumala pitää ihmiskuntaa ja jokaista ihmispersoonaa. Apostoli Paavali kirjoittaa, että Jumala antoi ainoan Poikansa kuolemaan, ei vain hyvien, vaan nimenomaan pahojen ja syntisten puolesta.
Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku on ehkä valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun me vielä olimme syntisiä (Room. 5:7-8).
Kristinuskon mukaan ihmisarvo ei tosiaankaan perustu ihmisen ominaisuuksiin tai asemaan. Jos Kristus on kerran kuollut syntisten puolesta, silloin myös pahoilla ja rikollisilla persoonilla on Jumalan silmissä suuri arvo; niin suuri että Jumala uhrasi Jeesuksessa itsensä myös tällaisten ihmispersoonien puolesta. Ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Vastaavanlainen näkemys jokaisen ihmispersoonan itseisarvosta on YK:n ihmisoikeuksien julistuksen taustalla. Ainakin jotenkin, vaikka perustelut eivät ole samat:
Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.
Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin, ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta. - -
Ketään ei saa pitää orjana tai orjuutettuna, kaikki orjuuden ja orjakaupan muodot on kiellettävä.
Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti.
Ihmispersoonan loukkaamaton arvo ei ole mikään yleinen asia maailmanhistoriassa. Esimerkiksi siinä antiikin kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa, jossa kristinusko levisi ensimmäisinä vuosisatoinaan, se olisi ollut käsittämätön. Maailmankuva perustui sille, että ihmisen sukupuoli, kyvyt, moraalinen kuntoisuus, varallisuus, yhteiskunnallinen asema, koulutustaso ja valta määrittivät sen, mikä hänen arvonsa ihmisenä oli. Huipulla oli Rooman keisari, jonka arvo ylitti ihmisen ja häntä oli kunnioitettava jumalana. Alimpana olivat orjat, joilla ei oikeastaan ollut ihmisarvoa lainkaan. He olivat Aristoteleen määritelmän mukaan ”eläviä työkaluja”. He olivat luokkaa ”non habens personam” eli ”ei-persoonia”.
Orja ei ollut oikeustoimikelpoinen. Jos häntä kuitenkin tarvitsi oikeudessa kuulustella, niin häntä saattoi ilman muuta kiduttaa; siinä ei nähty mitään väärää. Roomalaiset katsoivat vapaa-aikoinaan gladiaattoritaisteluja, joissa orjat oli pakotettu taistelemaan ja tappamaan toisiaan. Eräs gladiaattori, Spartacus, kyllästyi tähän ja aloitti orjakapinan 73 eKr. Ensin kapinalliset pärjäsivät hyvin, mutta lopulta kapina kukistettiin. Vangiksi saadut 6 000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian maantien varteen 40 metrin välein. Ajatelkaa, 240 kilometrin matkalla ihmisiä kitumassa kuoliaiksi tien vieressä!
Meille tällainen julmuus on lähes käsittämätöntä. (Nykyajan hirmuhallitsijat pyrkivät yleensä peittelemään joukkokidutukset). Tämä johtuu siitä, että varhainen kristinusko toi mukanaan ajatusmaailman hyvin radikaalin vallankumouksen. Euroopan kulttuuriin tuli ajatus ihmispersoonasta ja hänen loukkaamattomasta ihmisarvostaan, joka ei riipu yhteiskuntaluokasta. Se on vähitellen lyönyt itsensä läpi. Ei se tehnyt sitä heti, eikä täysin; ei tosiaan ainakaan käytännön elämässä (tiedämme uskonsodat, kirkon vallanhimon, feodaalilaitoksen, riistokapitalismin ym. ym.)
Mutta ajatusmaailman tasolla näin on tapahtunut. Siksi meidän on nykyisin mahdotonta suhtautua heikkoihin ja kurjiin ihmisiin sellaisella tunteen välinpitämättömyydellä kuin miten antiikin kulttuurissa suhtauduttiin. Meillä on nimittäin käsitys ihmispersoonan loukkaamattomasta arvosta.
Kirjassaan Ateismin harhat amerikkalainen teologi David Bentley Hart kuvaa tätä kristinuskon mukanaan tuomaa ihmiskäsityksen vallankumousta kahdella aika yllättävällä Uuden testamentin tekstillä. Ensimmäinen kertoo siitä, kuinka Pietari ylimmäisen papin pihassa kielsi tuntevansa Jeesuksen. Kun hän oli kieltänyt kolmannen kerran, teksti jatkuu näin:
Siinä samassa, hänen vielä puhuessaan, kukko lauloi. Herra kääntyi ja katsoi Pietariin, ja Pietari muisti, mitä Herra oli hänelle sanonut: ”Ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” Hän meni ulos ja itki katkerasti (Luuk. 22:60-62)
Hart kirjoittaa:
[Meitä nykypäivän lukijoita] Pietarin itku ei yllätä, eikä varsinkaan se, että kertoja katsoo tapahtuman muistiin merkitsemisen arvoiseksi. Jos tapahtumaa tarkastellaan kuitenkin evankeliumien syntyajan kehyksessä, tässä saattaa hyvinkin olla koko Raamatun merkillisin ja huomattavin hetki. Sen ilmeiset osatekijät – Pietarin haavoitettu sielu, hänen syvä rakkautensa opettajaansa kohtaan, hänen kiduttava syyllisyytensä, musertava tietoisuus siitä, että Jeesuksen lähestyvä kuolema vei häneltä ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden pyytää tekoaan anteeksi – ovat meille ilmeisiä hyvin suurelta osin siksi, että oma kulttuurimme on tietyssä mielessä syntynyt Pietarin kyynelistä. Meille tämä melko pieni ja tavanomainen yksityiskohta on kiistatta kertomuksen kaunistus; se ylevöittää sitä, osoittaa sen vakavuuden ja laajentaa sen kuvaa yhteisestä ihmisyydestämme. Tässä merkityksessä me kaikki – myös ne, jotka eivät usko – olemme moraalikäsityksemme puolesta ”kristittyjä” (s. 234)
Hartin mukaan myöhäisantiikin sivistyneistön silmissä tämä kertomus Pietarin itkusta olisi ollut, ei ylevä, vaan mauton. Pietari oli maalainen, joka ei olisi voinut ansaita sivistyneen lukijan myötätuntoa. Siksi kertomuksessa ei ollut sellaista traagista arvokkuutta, joka olisi tehnyt siitä huomion arvoisen. Pietarin kaltaisen mitättömän tyypin itkun kuvaaminen olisi voinut kuulua koomiseen kirjallisuuteen: sellaiseen kuten ”Laiskan orjan ruikutukset” tai ”Vaimonsa pettämän kapakanisännän valitukset”. Mutta evankeliumien tekstissä Pietarissa näkyy ”ihmisen kuva korkeimmassa ja syvimmässä ja traagisimmassa merkityksessä.” Sinä ja minä olemme tuossa itkemässä kurjuuttamme Kristuksen edessä, sillä meidän on tarkoitus tunteissamme samaistua Pietariin. Ja kaikesta huolimatta Pietari on edelleen yksinkertainen maalaismies. Rooman kulttuurin kannalta ”Tässä ei ole kyse pelkästä hyvän maun loukkauksesta; tämä merkitsee kapinaa.” Kapinaa siitä syystä, että alhaiseen luokkaan kuuluva pelkuri on ihmispersoona, jossa on heikkoudessaankin jotain, johon samaistumme.
Toinen Hartin käyttämä Uuden testamentin teksti on se, jossa Jeesus on Pilatuksen kuulusteltavana. Myöhäisantiikin lukijoille tuossa tilanteessa oli toisaalla Rooman keisarikunnan täydet valtaoikeudet omaava ylhäinen mies, toisaalla köyhä nasaretilainen moukka. Pilatus oli saanut tehtäväkseen panna roomalaisen järjestyksen täytäntöön sivistymättömässä maassa, jonka asukkaat olivat moukkamaisia kiihkoilijoita; Jeesus oli eräs noista kiihkoilijoista.
Jeesus kertoi kuulustelussa: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta” ja sanoi syntyneensä maailmaan todistaakseen totuuden puolesta. Pilatus kysyi häneltä: ”Mikä on totuus?”
Hartin mukaan antiikin ihmiskuvan omaavan lukijan kannalta ei ole pienintäkään epäilystä siitä, kenellä tuossa tilanteessa totuus on. Totuus on sillä, joka on sivistynyt ja jolla on valta. Jeesuksen alhainen, nöyryytetty ja tuomittu ihmisyys on päivänselvällä tavalla halveksittavaa ja naurettavaa.
Mutta evankeliumin kirjoittaja näki asiat vallankumouksellisesti toisin kuin antiikin ihminen. Jeesuksen ylösnousemuksen valossa tuossa hakatussa, verisessä ja murretussa ihmisessä oli Jumalan Poika. Hän ”otti orjan muodon ja tyhjensi itsensä” ja alentui alas jumalallisesta kunniastaan. Niinkuin nykyisin hengellisessä laulussa lauletaan: ”Ei kenkään niin alhaalla kulje, etteikö siellä Jeesus ois.” Jeesus samaistuu kurjiin ja kärsiviin ja syntisiin ihmisiin. Ja silti hän on kaikkivaltias Jumala. Hart kirjoittaa: ”Tämä on täydellinen vahvistus sille, että jokaisessa ihmissielussa asuaa Jumalan kuva”.
Näin Jumalan Poika näytti itsessään, että kurja, hakattu ja alhainenkin ihminen on ihmispersoona, jolla on Jumalan silmissä loukkaamaton ihmisarvo. Siksi kai, kun Pilatus tuo väkijoukolle nähtäväksi verille ruoskitun, purppuraviittaan ja orjantappurakruunuun puetun Jeesuksen, hän sanoo Johanneksen evankeliumin mukaan: ”Katso ihmistä”.
Jeesus opetti tärkeimpänä käskynään lähimmäisen rakkautta. ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Se tarkoittaa sitä, että jos haluat olla kristitty, sinun pitää asettua kohtaamasi kurjan ihmisten asemaan ja tehdä hänelle sellaista, mitä haluaisit itsellesi tehtävän, jos olisit hänen asemassaan.
Jeesus sanoi: ”Mitä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Ja näillä teoilla hän tarkoitti nimenomaan konkreettista auttamista: nälkäisten ruokkimista, alastomien vaatettamista, kodin antamista kodittomalle, sairaista ja vangeista huolehtimista.
Näin ihmiskäsitys koki Euroopassa vallankumouksen. Kirkko korotti leskistä, orvoista, sairaista, vangituista ja köyhistä huolehtimisen korkeimpien uskonnollisten velvollisuuksien tasolle. Vuonna 251 Rooman seurakunnalla oli kirjoissaan yli 1500 avustusten saajaa, ja jopa pienet seurakunnat pitivät köyhiä varten varastoissaan esimerkiksi öljyä, viiniä ja vaatteita (erityisesti naistenvaatteita, mikä kertoo paljon). Vatasyntyneiden heitteillejättö, joka oli antiikissa yleistä, sitä alettiin paheksua ja se väheni. Samoin abortit.
Orjuutta ei kuitenkaan kirkon alkuaikoina lopetettu. Säädettiin kyllä lakeja, että orjia piti kohdella hyvin eikä heitä saanut hakata. Ja jos isäntä käytti seksuaalisesti orjaansa hyväksi, niin orja piti vapauttaa. Mutta instituutiona orjuus säilyi Euroopassa vielä yli tuhat vuotta. Kirkkoisät saarnasivat orjien aseman parantamisen puolesta, mutta Hartin mukaan ainoastaan yksi heistä, Gregorios Nyssalainen (300 –luvulla jKr), oli kokonaan orjuutta vastaan. Hän ei moittinut seurakuntalaisiaan ainoastaan orjien huonosta kohtelusta, vaan siitä, etä he ylipäätänsä kuvittelivat voivansa omistaa toisia ihmisiä (s. 248).
Uudessa testamentissa suhtautuminen orjuuteen on uskonnollisesti vallankumouksellista. Kristityt ovat veljiä ja sisaria Kristuksessa, riippumatta siitä, ovatko he orjia vai vapaita. ”Kristuksessa ei ole miestä eikä naista, ei juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata.” Kaikki osallistuvat samaan jumalanpalvelukseen, eikä rikkaalle saanut siinä antaa suurempaa kunniaa tai parempaa istuinta kuin köyhälle tai orjalle. Paavali kehottaa isäntiä kohtelemaan orjiaan hyvin, mutta toisaalta kehottaa orjia olemaan isännilleen kuuliaisia, eikä edes pyrkimään vapaiksi.
Vihjeitä on kuitenkin siihen suuntaan, että orjuus ei ole hyvä asia. Paavali kirjoittaa Filemonille, että hän ottaisi lempeästi takaisin Paavalin luokse paenneen orjansa Onesimoksen, ”ei enää orjana vaan orjaa arvokkaampana, rakkaana veljenä” (Filemon 1:16). Lisäksi Ilmestyskirjassa ainakin rivien välissä paheksutaan orjakauppaa. (Ilm. 18:13).
Orjuus loppui Euroopasta vähitellen (vaikka eihän se tietenkään vieläkään ole loppunut, vaan on nostamassa jälleen päätään). Syyt olivat osin taloudellisia, osin kristillisiä. Esimerkiksi Bolognan kaupunki päätti v. 1256 asettaa kaikki siellä asuvat orjat kirkollisen tuomiovallan alle ja vapauttaa heidät (s. 252). Mutta isossa mittakaavassa tämä on pientä. Euroopan kristilliset valtiot möivät 1500 –luvun jälkeen yhteensä yli 10 000000 ihmistä orjiksi, kai lähinnä Amerikkaan.
Tuon virren tekijä on englantilainen John Newton, s. 1725. Ammatiltaan hän oli merimies. Hänellä oli pesti orjienkuljetuslaivassa, joka keräili Afrikan sisämaasta vangittuja ihmisiä ja laivasi heidät Pohjois-Amerikan puuvillaplantaaseille. Se oli erittäin julmaa touhua. Laivan ruumaan kahlehdittiin 600 vankia kerralla. Viidesosa kuoli matkan aikana nälkään, tauteihin ja hakkaamiseen. Mutta John ei välittänyt vaan hankki itselleen maineen paatuneimpana merimiehenä, jonka laivan kapteeni oli koskaan tavannut.
John tuli uskoon vähitellen. Alkusysäyksenä kääntymykseen oli pelko hukkumisesta myrskyssä v. 1748. Kääntymyksensä jälkeenkin hän oli vielä pitkään kuin sokea. Hän jatkoi ammattiaan orjakauppiaana ja kohosi jopa orjalaivan kapteeniksi, vaikka uskoi Jumalaan.
Vähitellen Jumala kuitenkin opetti häntä tajuamaan, kuinka väärässä hän ja koko siihen astinen brittiläinen yhteiskunta oli pitäessään toisia ihmisiä orjina. Sitä varmaan tarkoittavat tuon virren ensimmäisen säkestön sanat, englanniksi: ”I once was lost, but now am found, Was blind, but now I see.” Eli “Olin eksyksissä, mutta nyt minut on löydetty. Olin sokea, mutta nyt näen.” Entinen ihmisryöstäjä, omalle itselleen sokea ihmisheittiö oli Jumalan armon avulla alkanut parantua ja nähdä, nähdä uusin silmin sen, että kaikilla ihmisillä on Luojan heille antama ihmisarvo.
Elämänsä loppupuolen John Newton käytti poliittiseen taisteluun sen puolesta, että orjuus lopetettaisiin Britanniassa ja sen siirtomaissa. Taistelu kesti 20 vuotta, mutta v. 1807 se tuotti tulosta. Newton kuoli samana vuonna. Vähän ennen kuolemaansa hän sanoi: ”Muistini on melkein kadonnut, mutta kaksi asiaa vielä muistan: että olen suuri syntinen, ja että Kristus on suuri Pelastaja.
Hartin mukaan meidän kulttuurissamme eletään edelleen kristinuskon tuoman suuren aatteellisen vallankumouksen jälkimainingeissa, vaikka ne alkavatkin jo laantua. Siksi me emme pysty kovin yksinkertaisesti tai vailla huonoa omaatuntoa kääntämään katsettamme pois kurjan ihmisen alennustilasta. Antiikin ihmiselle se oli ihan helppoa. Kun gladiaattori tappoi toisen, niin se oli vähän kuin että SapKo teki maalin.
Emme läheskään aina auta kurjaa. Mutta edelleen nykyihminen on taipuvainen ajattelemaan, että hänen pitäisi auttaa, koska osaa samaistua kurjaan, koska hänelläkin on ihmisarvo. Ja edelleen meillä on YK:n hieno ihmisoikeuksien julistus, joka perustuu ihmispersoonan loukkaamattomaan arvoon.
David Bentley Hartin mukaan tämä näkemys ihmisarvosta on rappeutumassa.
Ensinnäkin siksi, että ihmisarvolla ei jälkikristillisessä maailmassa ole enää metafyysisiä perusteita. Eli ei mitään sellaista syvällistä mikä ylittää poliittisen mielipiteen. Kyse on siitä, haluaako yksilö valita tällaisen etiikan vaiko jonkin toisenlaisen.
Jos on olemassa rajattoman rakastava ja hyvä Jumala, jonka kuva jokainen ihminen on, tästä seuraa tiettyjä moraalisia johtopäätöksiä; jos tällaista Jumalaa ei ole, nuo johtopäätökset ovat merkityksettömiä. Ovathan monet kulttuurit menestyneet aivan hyvin omaksumatta koskaan meidän ”humanistisia” käsityksiämme (s. 323).
YK:n yleiskokouksen vuonna 1948 antamaa ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta ei perustella sillä, että ihmiset ovat Jumalan kuvakseen luomia ja Kristuksen elämällään lunastamia. Sitä ei oikeastaan perustella millään, paitsi sillä, että näiden oikeuksien tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perustana maailmassa. Ja sitten sillä, että YK:n yleiskokous antaa tällaisen julistuksen. Mutta joku voisi kysyä, että entä sitten. Miksi maailmassa pitäisi olla kaikilla yhtäläinen arvo? Maailmassa on ollut lukuisia kulttuureja, joissa näin ei ole ollut, ja ne ovat kukoistaneet aikanaan. Miksi meidän pitäisi uskoa YK:n yleiskokousta?
Toinen syy sille, miksi käsitys ihmisarvosta on rappeutumassa, on nykykulttuurin yletön yksilökeskeisyys eli individualismi. Sen mukaan yksilön vapaa tahto on ainoa oikeasti arvokas asia (kunhan hänen tahtonsa seuraaminen ei rajoita toisten yksilöiden oikeutta seurata omaa vapaata tahtoaan).
Perinteisen kristillisen ihmiskuvan mukaan ihminen on persoona, joka tarvitsee muita ihmisiä. Tarvitsemme myös aiempien sukupolvien luomaa kulttuuria ja sen instituutioita. Me emme itse yksilöinä kykene keksimään kaikkea sitä, mikä on tarpeellista persoonalliselle hyvinvoinnillemme ihmisenä.
Kristillisen käsityksen mukaan olennaista ihmisen vapaudelle ei siksi ole ainoastaan se, että hän saa valita tahdollaan vapaasti. Olennaista on myös se, mitä hän valitsee. Aidosti vapaa hän on silloin, kun hän valitsee itselleen sellaisia asioita, jotka ovat ihmisluonnolle oikeasti hyviä. Niiden kautta hän kasvaa kohti ihmispersoonan päämäärää, hyvää ihmisyyttä. Tätä varten ihmisillä on perinteisiä instituutiota kuten perhe, suku, kansakunta, seurakunta, koulutus, taide, tiede, urheilu. Niiden kautta ihmiset yhdessä rakentavat sellaisia asioita, jotka ovat ihmispersoonan kannalta hyviä ja joita yksilöiden kannattaa oppia vapaalla tahdollaan itselleen valitsemaan.
Individualismi näkee nuo perinteiset instituutiot haitallisina tai ainakin epäilyttävinä. Syynä on se, että rajoittavat yksilön tahdon vapautta valita sitä, mitä hän haluaa.
Enää kulttuurimme mukaan ei ole olemassa Luojaa, joka olisi luonut sen ihmisluonnon, jota ihmispersoonat edustavat. Yksilöistä on tullut, itse kustakin itselleen, oman itsensä luojia.
Enää ei saisi olla esimerkiksi kirkkoa, joka kertoo meille, kuka Jumala on ja mitä kristittynä eläminen merkitsee. Sen tilalle on tulossa kunkin yksilön itse itselleen räätälöimä uskonto tai ”Minun kirkkoni#”. Nykyisin mitään luojan ennalta antamaa ei saisi olla rajoittamassa yksilön tahtoa; ei edes sukupuolta, vaan senkin jokainen saa itse vapaasti valita.
Tämän seurauksena persoonan vapaus ei suinkaan lisäänny, vaikka niin meille uskotellaan. Käy pikemminkin niin, että vapaata valintaansa käyttävät yksilöt jäävät markkinavoimien armoille. He luulevat olevansa vapaita ja päättävänsä itse. Mutta tosiasiassa markkinavoimat ja niiden mainostuksessa ja sosiaalisessa mediassa käyttämät tietokoneiden algoritmit manipuloivat meitä käyttämään muka-vapaata tahtoamme sillä tavalla kuin isot firmat tahtovat. Kulutus lisääntyy, tyhmyys kasvaa ja luonto tuhoutuu. On hyvin suurena vaarana, että myös ihmisestä tulee markkinatavaraa. Silloin kulttuuristamme on kadonnut ajatus ihmisen kyvyistä tai varallisuudesta riippumattomasta, Luojan antamasta ihmisarvosta.
.
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä