Sielu

Savonlinnan Kulttuurikellarissa 21.1.2019

(Vieraana oli Pekka Hautakangas. Hänen puheenvuorojaan ei ole tässä)

 

Tätä kulttuurikellarin esitelmäsarjaa varten aikuistyön kappalaisemme Jani Lamberg kyseli muutamilta tutuiltaan, että mistä kristinuskon asioista he haluaisivat haluaisi nykypäivänä kuulla. Ensimmäiseksi esiin nousi käsite ”sielu”.

Lähden käsittelemään tätä asiaa suomalaisen nunnan, Benedicta Idefeltin muistelmien kautta. Kolmetoistavuotiaana tämä v. 1920 syntynyt suomalainen tyttö löysi Viipurin kauneimman kadun varrelta pienen katolisen kirkon, ja hänen elämänsä muuttui. Hänestä tuli nunna ja maailmankansalainen. Toisessa maailmansodassa hän oli Saksan itärintamalla sairaanhoitajattarena, sitten opiskeli Kölnissä maalaustaidetta, sitten teki Brasilian slummeissa avustustyötä, sitten Saksassa katolisia TV -ohjelmia. Viimeisenä työtehtävänään hän toimi Vatikaanin mediakomitean konsulttina ja myös paavin sihteerinä.

Näin hän kuvailee sisäistä elämäänsä sen jälkeen, kun oli 26 -vuotiaana päässyt pois sodan kauhuista, helpompaan elämään Kölnin taideakatemian opiskelijaksi:

 

”Kuinka helppoa onkaan antaa ulkoisen mukavuuden tuudittaa itsensä uneen ja uskotella, ettei muuta tarvitsekaan. Kuitenkin tuo uni johtaa välinpitämättömyyteen Jumalaa, lähimmäistä ja omaa hyvinvointia kohtaan. Jos ihminen ei ymmärrä itseään kokonaisvaltaisena persoonana, jolla on hoivattavanaan myös kuolematon sielu, hän jää pinnalliseksi teoissaan ja ajatuksissaan.” (s. 57, kursiivi S.J.).

 

”Olin pikkuhiljaa tulossa itsekkääksi ja välinpitämättömäksi vakavampia asioita kohtaan. Ainoa, mikä minua kiinnosti, oli taide ja maalaaminen. Minulla ei ollut edes aikaa ajatella, että elämällä voisi olla syvempikin tarkoitus kuin mielihyvä. Elin kaikin puolin hyvää elämää. En tehnyt mitään tuomittavaa. Vaikka aikani kului jalojen asioiden, kuten taiteen ja kauneuden parissa, oli pääpaino kuitenkin nautinnoissa.” (s. 60)

 

Mitä se tarkoittaa, että ihminen on kokonaisvaltainen persoona, jolla on hoivattavanaaan myös kuolematon sielu? Miksi taide ja siitä nauttiminen ei riitä hoivaamaan sitä?

Ennen kuin jatkamme, pitää torjua eräs sielu –käsitteeseen liittyvä harhaluulo. Nimittäin se, että sielu on ruumiin vastakohta ja että sielusta huolehtiminen merkitsee aineellisen elämän väheksymistä. Näinhän esim. Eppu Normaali lauloi aikoinaan, seurakuntanuorille hieman piruillen: ”Tyydyt –tyydyttytyy / pidetään ikävää / niin sielut tyydyttyy”.

Mutta ei se noin mene. Katolisen kirkon katekismuskin, aika hyvä 800 –sivuinen opus, opettaa ihmisen sielusta. Siinä yhteydessä se sanoo: ”Ihminen ei saa halveksia ruumiillista elämäänsä. Pikemminkin hänen velvollisuutenaan on käsittää ruumiinsa olevan hyvä ja kunnioittaa sitä.” (364).

Ruumis ja sielu muodostavat kokonaisuuden ja ovat yhtä, siis ”kokonaisvaltainen persoona”. Siksi Benedictakin kirjoittaa tuosta Kölnin taideakatemian ajastaan myös, että ”Hyvistä asioista nauttiminen on tietysti sallittua ja jopa suositeltavaa, mutta se ei saa olla elämämme päätavoite.”

Mikä sitten on päätavoite? Kuvatessaan alkuaikojaan uudessa tehtävässään Rio de Janeiron piispainkonferenssin TV –osaston johtajana hän kirjoittaa:

 

Uudessa työssäkään en saisi menettää sisäistä rauhaani. Hengellinen elämä ja sen hyvinvointi ovat pääasioita. Tästä huolehtiminen ei ollut suinkaan helppoa. - - Rukouselämäni ei ollut tuona aikana kaikein parhainta laatua. Koko päivän olin menossa, ja illalla suoritin väsyneenä vain totutut luostarin rukoukset. Työ oli taas etusijalla.

 

Mitä siis on tämä ”sielu”tai ”hengellinen hyvinvointi”, joka on pääasia?

Raamatussa tai kirkon traditiossa ei ole selkeää oppia tai terminologiaa ihmisen eri puolista. Mutta noin yleisesti ottaen voidaan hahmotella seuraavaa:

Meissä on ensinnäkin ”ulkonainen puoli” eli ruumis ja sen toiminnot, kuten syöminen, juominen, liikkuminen, ruumiin terveys, lisääntyminen jne. Sitten meillä on ”sisäinen puoli” eli tietoisuus, minuus, muisti, järki, tunteet. Ulkonainen puoli on ruumis, sisäinen puoli on sielu.

Ihminen on toisaalta samanlainen kuin eläimet. Molemmilla on ulkonainen puoli. Molemmat syövät, juovat, liikkuvat ja lisääntyvät. Molemmilla on myös sisäinen puoli. Eläimilläkin on järkeä ja tunteita, jonka perusteella ne selviytyvät ruuanhankinnassa ja poikasten hoidossa ja osaavat varoa vaaroja ja kesytetyt lajit voivat ystävystyä ihmisen kanssa. Tietenkin ihmisen sielunkyvyt ylittävät monella tavalla eläinten sielunkyvyt. Meillä on kielemme, tieteemme, teknologiamme ja taiteemme, joihin verrattuna eläinten vastaavat ovat aika vaatimattomia. Mutta on niillä selvästi tunteita, iloa, pelkoa, häpeää, odotusta.

Ihminen eroaa eläimistä ennen kaikkea siinä, että Luoja on luonut meidät elämään yhteydessään, tietoisina hänestä, toisin kuin eläimet, joilla ei tällaista lahjaa ole annettu. Tätä 1. Mooseksen kirjan kertomus kuvaa vertauskuvallisella kielellä näin:

 

Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu (1. Moos 2:7; KR 38)

 

Ihminen on ”elävä sielu”, koska meidän sisimmässämme on Luojan henkäys. Saman asian voi sanoa myös niin, että meidät on luotu ”Jumalan kuvaksi”.

 

Ja Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme; ja vallitkoot he meren kalat ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja koko maan ja kaikki matelijat, jotka maassa matelevat". Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät (1. Moos 1:26-27)

 

Jumala siis 1. Mooseksen kirjan mukaan aivan erityisella tavalla mietti ja neuvotteli tykönänsä ennen ihmisen luomista. Hän halusi luoda eläinten jälkeen olennon, joka olisi aivan erityisessä suhteessa häneen, niin kuin kuva on suhteessa siihen, jota se kuvaa.

Tämä ihmisen erityisasema Luojan edessä saa aikaan uskonnot. Eli sen, että ihminen kaipaa Jumalaa. Kirkkoisä Augustinus sanoi aikanaan: ”Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa.”

Tuossa muuten käytetään sanaa ”sydän” sanan ”sielu” sijasta. Kirkon perinteessä ei ole yhtä vakiintunutta yhtä terminologiaa ihmisestä puhumiseen. Tämän näkee siitäkin, että kaksiosaisen jaottelun eli ruumis - sielu jaottelun lisäksi Raamatussa ja kirkon traditiossa on myös kolmiosainen jaottelu:  ruumis – sielu – henki. Paavali kirjoittaa 1. Tessalonikalaiskirjeen luvussa 5 näin:

 

”Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne.” (1. Tess. 5:23)

 

Martti Luther käsittelee tätä kolmiosaista jakoa teoksessaan Marian kiitosvirsi:

 

Ensimmäinen osa, henki, on ihmisen korkein, syvällisin ja jaloin osa, joka antaa hänelle kyvyn tajuta käsittämättömiä, näkymättömiä ja ikuisia asioita. Lyhyesti sanottuna se on talo, jossa usko ja Jumalan sana asuu. Siitä Daavid sanoo (Ps. 51:12): ”Herra, luo sisimpääni oikea henki”, se on: suora ja vilpitön usko. Epäuskoisista taas sanotaan (Ps. 70:37): ”Heidän sydämensä ei ollut vakaa Jumalaa kohtaan ja heidän henkensä ei pysynyt uskossa Jumalaan.”

 

Toinen osa, sielu, on luonnoltaan samaa henkeä, mutta sen vaikutusala on toinen. Se näet tekee ruumiin eläväksi ja vaikuttaa sen välityksellä. - - Sen erikoislaatuun ei kuulu käsittämättömien, vaan järjellä tajuttavissa ja punnittavissa olevien seikkojen ymmärtäminen. - -

 

Kolmas osa on on ruumis jäsenineen, jonka teot ovat vain sielun tietämisen ja hengen uskon soveltamista ja käyttöä. (Valitut teokset II s. 517-518)

 

Minusta tämä kolmiosainen jaottelu ruumis – sielu – henki on hyvä, koska sen avulla voidaan yrittää ymmärtää vaikkapa Jumalaan uskomisen ja lääketieteen suhdetta.

 

Lääketiede hoitaa ihmisen ruumista, ja on edistynyt siinä aivan valtavasti. Mutta lääketieteellä voidaan hoitaa myös ihmisen sitä osaa, jota tuossa raamatullisessa kolmijaossa nimitetään sieluksi. Ihmisillä on traumoja ja mielenterveyden häiriöitä, joita voidaan auttaa lääkkeillä ja psykoterapialla ja muilla psykologiseen tietämykseen perustuvilla terapioilla.

 

Mutta sitten ihmisen sisäisyydessä on osa-alue, joka voi tuottaa tuskaa, vaikka varsinaista mielenterveyden häiriötä ei olisikaan. Se on tuo kolmijaon viimeinen osa, henki. Siinä on kyse ihmiselämän tarkoituksesta ja merkityksestä. Sellaisista kysymyksistä kuin ”Miksi minä täällä elän? Mitä merkitystä elämälläni on?” Jollei niihin löydy vastausta, elämä ei ole kohdallaan. Ihminen on nimittäin kokonaisvaltainen persoona, johon kuuluu ruumiin ja sielun lisäksi henki eli kysymys elämän tarkoituksesta.

Jotkin nykyajan terapiasuuntausket, kuten logoterapia ja jungilainen terapia ovat ottaneet tuon elämän tarkoituksen etsimisen erityisalakseen, ja ehkä siinä jossain määrin onnistuneetkin. Kirkon traditiossa kuitenkin katsotaan, että tuo ihmisen sisäisen elämän merkitystä kaipaava osa-alue on nimenomaan Jumalaan uskomisen aluetta. Siksi sinne ei psykologisella terapialla pääse, tai jos yrittää päästä, niin ei tule hyvää jälkeä. Elämän merkityksen etsimiseen liittyvä, Augustinuksen mainitsema ”sydämen levottomuus” ei tyynny muuten kuin löytämällä lepo Jumalassa. Ja Jumala taas ei ole terapian vaan teologian ja uskon kysymys.

Kyse on nimenomaan tuosta Benedicta Idefeltin kuvaamasta ”hengellisestä elämästä”, tuosta ”kuolemattoman sielun” hoivaamisesta tai hänen usein käyttämästään käsitteestä ”rukouselämä”.

Se on eräässä mielessä ihmisen arvokkain osa. Tästä Jeesus sanoi esim. näin:

 

Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? (Matt. 16:26)

 

Eli: meidän ei kannata yrittää haalia itsellemme elämää sen hinnalla, että unohdamme sisäisen elämän ja Jumalan, joka yksin voi antaa sille merkityksen.

Siteeraan jälleen sisar Benedictaa, joka kirjoittaa tästä viisaasti:

 

Kiireisen työn keskellä elävät ihmiset eivät aina ymmärrä hengellisen elämän tärkeyttä. Hiljentymällä ja keskittymällä Korkeimman läsnäoloon heidän elämänsä kuitenkin rauhoittuisi ja he voisivat nauttia siitä enemmän. Esteenä on aina ajatus, että ellen pyyhällä eteenpäin kuin veturi, menetän jotain. Mutta sisäisestä elämästä huolehtiminen antaa meille jotain, ei suinkaan ota meiltä mitään. Tätä on vaikea ymmärtää, ennen kuin on sen itse kokenut.” (s. 94-95)

 

Eli: sielusta huolehditaan huolehtimalla jumalasuhteesta.

Me olemme ihmisiä, ja Jumala on luonut ihmisen kuvakseen. Siksi, kun ihminen kadottaa yhteyden Jumalaan, hän kadottaa samalla yhteyden itseensä. Tästä Augustinus kirjoittaa: ” Katso, missä hän on? Missä totuus on? Hän on sydämen sisimmässä, mutta sydän on eksynyt pois hänen luotaan?” (Tunnustukset, s. 105)

Miten sitten sielunsa hukannut eli elämänsä merkityksen kadottanut ihminen löytää takaisin Jumalan, itsensä ja hengellisen elämänsä luo? Siitä on kristinuskon eri traditioissa hieman erilaisia painotuksia. Mutta sen voi sanoa, että ne kaikki pitävät Jeesusta Kristusta erittäin merkittävänä tässä asiassa.

Kristinusko perustuu sille vakaumukselle, että Jeesus Nasaretilaisessa maailmankaikkeuden Luoja syntyi ihmiseksi. Se taas tarkoittaa sitä, että se jumalallinen Viisaus, jonka avulla kaikki on luotu ja järjestetty hyväksi ja kauniiksi universumiksi, on hänessä tullut tähän maailmaan, meidän tasollemme. Se Luoja, joka ihmiskunnan alkuhämärissä puhalsi jonkun hominidilajin edustajien sieraimiin oman henkäyksensä eli antoi heille tietoisuuden Jumalasta, hän tuli Jeesuksessa itsekin ihmiseksi. Tuntematon Jumala tuli Jeesuksessa tunnettavaksi. Siksi Jeesuksen kautta ihminen voi saada yhteyden Jumalaan ja löytää hänessä elämänsä mielekkyyden. Hän saa hengellisen elämän ja rukouselämän, jossa hän on ”minä” jumalallisen ”Sinän” edessä. Sitä vaalimalla hän voi olla kokonaisvaltainen persoona eli ihminen: ruumis, sielu ja henki.

Lopuksi vielä yksi asia: Raamatun ja kirkon tradition päälinjan mukaan ihmisen sielu on kuolematon. Se erkaantuu kuolemassa ruumiissa, mutta ei tuhoudu. Kuoleman jälkeen ihmisen tietoisuus säilyy jollain tavalla; näin on perinteisesti opetettu.  Joittenkin kirkon traditioiden mukaan sielun tietoisuus kuoleman jälkeen on jotenkin heikompaa ja unenomaisempaa kuin silloin, kun sielu on elänyt  yhteydessä ruumiiseensa. Viimeisenä päivänä tapahtuu kuolleiden ylösnousemus. Kuolleet ruumiit luodaan uudelleen ja sielut tulevat jälleen yhdeksi niiden kanssa.