Kuolemansynti

Jutustelua Savonlinnan Kulttuurikellarin Aarteita kellarista –tilaisuudessa 18.2.2019 klo 18

 

Tätä esitelmäsarjaa varten aikuistyön kappalaisemme Jani Lamberg kyseli muutamilta tutuiltaan (jotka eivät käsittääkseni ole mitään seurakunnan sisäpiiriä), että mistä kristinuskon asioista he haluaisivat kuulla. Vastausten perusteella olemme tähän mennessä jutelleet aiheista ”Sielu”, ”Ihmisarvo”, ”Uskomisen sietämätön vaikeus” ja ”Raamatun puhuvat eläimet”. Viidennneksi valikoitui synkkä teema, ”Kuolemansynti”

 

Kuolemansynti. Se on aika monimutkainen aihe ja siihen liittyy melko monimutkaisia teologisia erittelyjä. Se on oikeastaan roomalaiskatolisen teologian käsite. Katolisessa katekismuksessa käsitellään uskon asioita paljon laveammin ja ehkä jopa syvällisemmin kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Heidän katekismuksessaan on yli 800 pienellä präntättyä sivua, kun taas meidän Katekismuksessa on vähän yli 100 vähätekstistä sivua. Niinpä syntikin on kuvattu meidän Katekismuksessa hyvin lyhyesti mutta Katolisessa katekismuksees monelta eri kannalta. Tähän liittyy myös käsite kuolemansynti.

 

Mutta lähdetään vähän kauempaa. (Tässä on syytä huomauttaa, että tein tämän esitelmän vapaasti kääntämällä Katolisen katekismuksen englanninkielisestä laitoksesta. Unohdin, että onhan se vapaasti saatavissa suomeksikin, netistä. Löytyy googlaamalla)

 

Katolisen katekismuksen mukaan synnin määritelmä on se, että se on rikkomus järkeä, totuutta ja hyvää omaatuntoa vastaan. Sellaisena se on rikkomus sitä vastaan, että ihmisen pitää rakastaa Jumalaa korkeimpana päämääränään. Synti on sitä, että ihminen nousee kapinaan Jumalaa vastaan ja rakastaa vääristyneesti jotain muuta kuin Jumalaa lopullisena toivonaan. Samalla hän nousee Jumalan käskyjä vastaan.

 

Näin synti on samalla rikkomus synnintekijää itseään vastaan. Niin kuin edellisillä kerroilla olemme kuulleet, ihminen on Jumalan kuvaksi luotu olento, jonka sielu voi löytää tyydytyksen ainoastaan Jumalasta. Synti tuo ihmisen jumalaksi jotain muuta, alempaa hyvää: rahaa, kunniaa, nautintoja, valtaa jne. Siksi se rikkoo jumalasuhteen. Vääristyneitä rakastamisen kohteita ahnehtiessaan ihminen rikkoo yleensä myös lähimmäistään vastaan. Siksi synti rikkoo ihmissuhteita ja tuhoaa ihmisten välisen solidaarisuuden. Samalla se vahingoittaa yhteiskuntaa ja kirkkoa.

 

Katolinen katekismus viittaa siihen, että Uudessa testamentissa on muutama eräänlainen syntilista, josta voi nähdä jotain siitä, mitä synti on. Eräs sellainen on Galatalaiskirjeen luvussa 5.

 

Lihan aikaansannokset ovat selvästi nähtävissä. Niitä ovat siveettömyys, saastaisuus, irstaus, epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus, kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa. (Gal. 5:19-21)

 

Jos katsoo sitä kaikkea pahaa, mitä sanomalehtien mukaan maailmassa nykyisin tehdään, niin eikö tuo kata aika paljon siitä. – Aika paljon, mutta ei varmasti kaikkea.

 

Varmaan juuri tästä syystä Katolinen katekismus jatkaa syntien jaottelua.

 

Synti voidaan sen mukaan hahmottaa niin, että se on rikkomus jotain hyvettä vastaan. Ensi kerralla kuulemme, mitä ne hyveet ovat, mutta jo nyt ne voi mainita. Ensiksi antiikin kreikkalaisten tuntemat neljä luonnollista hyvettä eli viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Ja sitten kolme kristillistä hyvettä: usko, toivo ja rakkaus. Synti on rikkomista näitä vastaan: typeryyttä, pelkuruutta, vääryyden tekemistä, kohtuutonta mässäilyä tai kulutusta. Se on epäuskoa, jossa ei uskota Jumalan käskyjä ja lupauksia. Se on epätoivoa, jossa ei luoteta Jumalan olevan hyvä ja välittävän minusta. Se on vääristynyttä rakkautta tai rakkauden vastakohtaa eli vihaa. Tämän voi ilmaista myös siten, että syntiä ovat pääpaheet eli ylpeys, ahneus, kateus, viha, himo, ylensyönti tai -juonti ja laiskuus eli ”hengen velttous”. (Joskus näitä nimitetään seitsemäksi kuolemansynniksi, mutta se on oikeastaan väärä nimitys, mikä selviää kun myöhemmin käsitellään varsinaista kuolemansyntiä).

 

Tai sitten synti voidaan Katolisen katekismuksen mukaan hahmottaa rikkomuksena Jumalan kymmentä käskyä vastaan: 1) Minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita Jumalia, 2) Älä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä, 3) Muista pyhittää lepopäivä, 4) Kunnioita isääsi ja äitiäsi, 5) Älä tapa, 6) Älä tee huorin, 7) Älä varasta, 8) Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi, 9) Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta, 10) Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mitä hänelle kuuluu.

 

Tai sitten synnissä voidaan nähdä se erottelu, että onko se ensinnä Jumalaa vastaan tehtyä, itseä vastaan tehtyä vaiko lähimmäistä vastaan tehtyä (vaikka onhan se yleensä kaikkia niitä vastaan).

 

Tai sitten ero voidaan tehdä siinä, että onko kyse väärästä ajatuksesta, vaiko väärstä sanasta, väärästä teosta vaiko tekemättä jättämisestä. Syntiä ei siis ole vain väärä teko, vaan vääryyden hautominen omassa mielessä. Tai se, että jättää tekemättä, mitä pitäisi tehdä.

 

Tai sitten synnin voi hahmottaa siten, että onko se yhtä henkilöä koskeva persoonallinen rikkomus (vaikka varkaus tai huorinteko) vai onko se koko ihmisyhteisöä painava rakenteellinen synti (vaikka maailmanlaajuinen kestämätön talousjärjestelmä).

 

Tai sitten on vielä olemassa sellaisia erittäin vakavia syntejä, joista sanotaan, että ne ovat ”taivaaseen asti huutavia syntejä”. Niitä ovat ainakin murha, kansanmurha, kurjien sortaminen, joukkoraiskaus ja köyhän pettäminen palkanmaksussa.

 

Nyt päästään vähitellen tämän illan pääaiheeseen, kuolemansyntiin. Se liittyy siihen, että syntejä voidaan katolisten mielestä erotella kuolemansyntiin (peccatum mortale) ja vähemmän vakavaan syntiin (peccatum veniale).

 

Kuolemansynti on sellainen, että se tuhoaa ihmisen sydämestä jumalasuhteen eli rakkauden Jumalaan. Se on vakava synti eli sellainen, joka rikkoo jotain kymmenestä käskystä. Ja sitten se on sellainen synti, jonka ihminen tekee, vaikka tietää, että se on väärin. Ja tekee sen vapaaehtoisesti myöntyen synnin tuomaan kiusaukseen.

 

Viime kerralla aiheena oli paratiisin puhuva käärme eli perkele ja sen aikaansaama kiusaus, johon Eeva ja Adam lankesivat. Silloin sanoin, että vastaava syntiinlankeemus tapahtuu nykyään meidän kohdallamme yhä uudestaan, kenen milläkin tavalla. Ja silloin otin yhdeksi esimerkiksi pienen vakuutuspetoksen. Sellaisen tapauksen, kun tyyppi tahallaan pudottaa vanhan kännykkänsä vessanpönttöön ja tekee vakuutusyhtiölle vahinkoilmoituksen saadakseen uuden. Siinä hän tekee vakavan synnin, koska se on rikkomus seitsemättä käskyä ”Älä varasta” vastaan. Hän tietää, että se on väärin, vaikka yrittääkin synnin houkuttelemana selittää asian itselleen jollain muulla tavalla. Hän tekee väärän valinnan vapaasta tahdostaan. Kyseessä on kuoleman synti.

 

Sillä tuo tahallinen väärä teko rikkoo hänen Jumala -suhteensa. Siksi kyseessä on kuolemansynti. Hän on rakastanut uutta kännykkää enemmän kuin Jumalaa, joka on antanut nimenomaisen käskyn ”Älä varasta.” Jos hän jää siihen eikä kadu syntiään ja saa anteeksi, synti erottaa hänet Kristuksen valtakunnasta ja tuo mukanaan kadotuksen. Hänen pitää käydä ripillä ja ehtoollisella, palata Kristuksen luo ja alkaa taas rakastamaan Jumalaa korkeimpana hyvänään.

 

No tuo ”vähemmän vakava” synti eli peccatum veniale taas on sellainen, että siinä ei suoranaisesti rikota kymmentä käskyä vastaan tai sitten ihminen ei tiedä rikkovansa tai ei täysin vapaaehtoisesti myönny siihen. Siksi, jos hän on kristitty ja elää suhteessa Jumalaan, niin tuo vähemmän vakava synti ei riko hänen jumalasuhdettaan eli rakkauttaan Jumalaan. Mutta se heikentää sitä, vaikka ei täysin tuhoa.

 

Millainen tämä voisi olla? No vaikka sellainen, että joku kristitty mies kävelee Helsingin kadulla. Niin kuin tiedätte, siellä on valtavia katumainoksia. Ainakin joulun alla aika monessa niistä on kauniita nuoria naisia hyvin pieniä alusvaatteita päällään. Niitä ei oikein voi välttää näkemästä ja niin tälle miehellä tulee töihin mennessä mieleen monenlaisia vähemmän siveitä ajatuksia. Hän ei kuitenkaan lähde kehittelemään niitä pidemmälle, vaan suuntaa katseensa ja mielensä muualle. Luulen, että katolinen pappi sanoisi, että se on malliesimerkki peccatum venialesta. Se ei riko miehen jumalasuhdetta, mutta kyllä häiritsee sitä. Pidemmän päälle se voi johtaa kuolemansyntiin eli hän suostuu väärään himoon ja alkaa hautoa mielessään himokkaita ajatuksia ja ehkä jopa tekoja, vaikkapa internetin eräillä sivustoilla.

 

Meillä luterilaisillakin on tunnustuskirjoissamme käsite ”kuolemansynti”, mutta ei kovin keskeisessä asemassa. Meille on pikemminkin tunnusomaista painottaa sitä, että ihminen on kokonaan syntinen ja itsensä perusteella niin langennut, että jumalasuhde on joka tapauksessa rikki, eikä siinä auta muu kuin tulla syntisenä Jumalan eteen, aina vaan.

 

Mutta kuten sanottua, luterilaiset eivät ole olleet kovin innokkaita käyttämään käsitettä ”kuolemansynti”. Tunnustuskirjoissammekin se on oikeastaan vain siksi, että luterilaiset teologit halusivat aikanaan korjata erään 1500 –luvun katolisten teologien harhaluulon. Katoliset nimittäin olivat sitä mieltä, että luterilaiset olivat väärässä painottaessaan sitä, että ihminen saa aidon aito jumalasuhteen, kun hän uskoo Jeesukseen. Eli uskoo sen, että Jumala on antanut Jeesuksen kuolla ja nousta kuolleista, että minä saisin syntini anteeksi ja voisin olla Jumalalle kelpaava.

 

Katoliset sanoivat, että ei pelkkä tuollainen usko riitä. Miksi? Siksi, että sellainen usko voi olla sellaisellakin ihmisellä, joka on kuolemansynnin tilassa. (Katoliset siis ymmärsivät uskolla jonkinlaista pään tietoa). Mutta luterilaiset sanoivat, että ei oikea usko ole tuollaista. Ei oikea usko voi säilyä ihmisessä, jos hän on kuolemansynnin tilassa. Usko on nimittäin elävä, Pyhän Hengen aikaansaama luottamus eli suhde Jeesukseen. Jos ihminen tieten tahtoen lankeaa kuolemansyntiin, niin silloin hän menettää tuon uskon kautta saatavan jumalasuhteen. Hänen on palattava siihen katumalla ja pyytämällä syntejään anteeksi. Ja uskottava taas uudelleen Jeesukseen.

 

Eli eivät luterilaiset oikeastaan ole vastaan käsitettä ”kuolemansynti”. Vaan sitä vastaan, että keskiajan katolinen kirkko ymmärsi käsitteen ”usko” liian laimeasti. Siksi he tekivät Jumalan rakastamisesta keskeisen hengellisen elämän käsitteen. Että uskomisen lisäksi on myös rakastettava Jumalaa. Luterilaiset sanoivat, että ei syntinen ihmisparka noin vain voi rakastaa Jumalaa. Ja että onneksi Uudessa testamentissa keskeiseksi pelastuksen kannalta nostetaan usko. Se on sitä, että vaikka on tehnyt syntiä eikä siis rakasta Jumalaa, niin saa silti uskoa Jeesukseen, että hän on luvannut armahtaa minutkin syntisen. Tällaisestä uskosta syntyy aito jumalasuhde. Siihen kuuluu kyllä rakkauskin Jumalaan, mutta se on vasta seurausta uskosta eikä sellainen asia, johon voisi omalla tahdollaan suuntautua.

 

No, nykyisin katolinen ja luterilainen kirkko ovat tällaisissa peruskysymyksissä lähentyneet toisiaan hyvin paljon siitä, millainen tilanne oli 1500 –luvulla. Ekumeeniset oppikeskustelut ovat saaneet sen aikaan.

 

Syntikysymyksessä tuo lähentyminen on tapahtunut vaikkapa siinä, että nykyisin katoliset painottavat perisyntiä melkein yhtä paljon kuin luterilaiset. Käytännössä varmaan enemmänkin.

 

Mitä se perisynti on? Se on ensimmäisten ihmisten tietoinen valinta, jossa he perkeleen pettäminä antoivat sydämestään kuolla luottamuksen Jumalaan ja olivat siksi tottelemattomia Jumalan käskylle. Näin ihminen menetti Jumalta saamansa pyhyyden ja jumalasuhteen. Se ei tapahtunut vain ensimmäisten synnintekijöiden kohdalla. Jostain syystä, jota Katolisen katekismuksen mukaan emme täysin ymmärrä, tuo menetys on periytynyt meille, heidän jälkeläisilleen, koko ihmiskunnalle. Siitä on seurannut jokaisen ihmisen jumalasuhteen turmelus. Synti on meissä luonnostamme, vanhemmilta perittynä, meidän sydämissämme. Jeesus opetti näin:

 

 

Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet. (Mark. 7:21-23)

 

Eli tekosyntien, myös kuolemansyntien juuri on loppujen lopuksi ihmiskunnassa yksilöä syvemmällä. Se on sydämessämme, perintönä esivanhemmiltamme. Meillä on niin vahva taipumus syntiin, että se on joka tapauksessa pilannut jumalasuhteemme; ja siksi me tarvitsemme Jeesuksen tuomaa sovitusta Jumalan kanssa.

 

Lutherin aikaan jotkut katoliset teologit opettivat, että syntiinlankeemuksesta huolimatta ihmisessä on säilynyt pienen pieni jumalallisen valon pilkahdus, scintilla animae, ”sielun kipinä” jonka varassa ihminen voi kääntyä Jumalan puoleen eli tehdä parhaansa rakastaakseen Jumalaa. Jos ihminen tämän tekee, eli tekee parhaansa Jumalan rakastamisessa, niin silloin Jumala palkitsee tuon yrityksen ja vuodattaa ihmiseen armonsa. Sen varassa ihminen sitten voi kehittyä Jumalan rakastamisessa ja lopulta näin ansaita pelastuksen.

 

Luther ja hänen seuraajansa sanoivat, että tuollainen ajattelu turhentaa Kristuksen ja hänen pelastustyönsä. Me olemme Adamin ja Eevan lankeemuksen ja perisynnin takia niin syntisiä, että emme me kykene sellaiseen omaehtoiseen, pikkaiseen Jumalan rakastamiseen, jonka Jumala sitten palkitsisi ja auttaisi meitä kehittymään kelvollisiksi Jumalan rakastajiksi. Ei, vaan olennaista on evankeliumi Kristuksesta. Se on tarkoitettu nimenomaan syntisille. Nimenomaan perisyntisille ja omien kuolemansyntiensä tilassa eläville. Niin kuin Jeesus sanoi aikanaan: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä.”

 

Käsittääkseni katoliset ovat tässä tulleet lähelle luterilaisia ja paavalilaista opetusta. Enää he eivät opeta, että ensimmäinen liikahdus Jumalan puoleen pitäisi tehdä itse. Mutta kyllä luterilaiset edelleenkin painottavat perisynnin tuomaa turmelusta katolisia enemmän. Ainakin tunnustuskirjoissa:

 

Edelleen seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan (Augsburgin tunnustus, II).

 

Tässä luterilaisessa painotuksessa on minusta paljon hyvää. Se saa aikaan sen, että kirkon täytyy pitää armoa todella alhaalla, että se on kaikkein syntisimmänkin tasolla. Luterilainen kirkko on kuolemansairaitten syntisten sairaala. Ihmisen ei itse tarvitse jollain omalla Jumalan rakastamisen liikahduksellaan saada itseään kääntymään Jumalan puoleen. Vaan Jumalan rakkaus toimii ensin, jo silloin, kun minä en vielä osaa tehdä mitään, vaan olen niin syntinen, niin perisyntinen ja kuolemansyntinen kuin olen. Luterilaisuuden ideana on, että ei ihminen voi muuta ollakaan kuin syntinen, jolle silti tuodaan Jumalan rakkaus Jeesuksessa.

 

Kirkon tehtävänä on luterilaisuuden mukaan toisaalta saarnata Jumalan käskyjä. Sen takia, että ihmiset niiden kautta havahtuisivat siihen, että he ovat syntisiä ja tarvitsevat Jeesuksen tuomaa armahdusta. Mutta sen lisäksi on saarnattava ilmaista armoa, jonka Jeesus on meille hankkinut. Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agrigola sanoi tämän näin: ”Laki se sielun hirmuttaa / Kristus sen taas lohduttaa. ” Ja suunnilleen samoihin aikoihin kirjoitettu Augsburgin tunnustuksen puolustus sanoo sen näin:

 

Parannussaarna, joka osoittaa meidät syyllisiksi, saattaa omattunnot todellisten ja vakavien kauhistusten valtaan. Näin pelästytettyjen sydänten on määrä taas saada lohdutus. Se tapahtuu, jos he uskovat Kristuksen lupaukseen, että meillä hänen tähtensä on syntien anteeksantamus. Tämä usko, joka noiden ahdistusten alaista ihmistä rohkaisee ja lohduttaa, ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauttaa ja tekee eläväksi. Juuri tämä lohdutus tietää uutta, hengellistä elämää. Kaikki tämä on selvää ja ilmeistä. Hurskaat ihmiset voivat sen käsittää, ja siitä on kirkon todistus (Augsburgin tunnustuksen puolustus, 4. uskonkohta).

 

 

Minusta tässä luterilaisen kirkon virallisen tunnustuksen mukaisessa otteessa on paljon hyvää. Nimittäin siksi, että se ei vaadi ihmisiltä liikoja. Pelkästään se, kun uskoo Jeesukseen ja sen uskon kautta saa omakseen Jumalalle kelpaamisen ja on kastettu, se tuo pelastuksen. Ja sehän on toisaalta Jeesuksen oman opetuksen mukaista. ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen”.

 

Mutta sitten, on tuossa luterilaisessa opetuksessa ongelmiakin. Eräs on se, että aika harvalla papilla on nykyisin pokkaa saarnata noin rajusti. Vaikka idea on periaatteessa armollinen, niin se voi silti kuulostaa päinvastaiselta; ankaralta ja tuomitsevalta.

 

Toinen ongelma on ehkä seuraava: luterilaisuus pistää kaiken syntisyyden yhteen könttään niin rajusti, että jotain Raamatun perusideoita saattaa hämärtyä. Nimittäin se, että vaikka kristitty on jatkuvasti syntinen saa Jeesukselta kaiken ilmaiseksi pelkästä uskosta, niin ei se tarkoita sitä, että hän saisi heittäytyä välinpitämättömäksi. Hänen pitää hoitaa uskonelämäänsä. Hänen pitää käydä kirkossa saamassa ehtoollista, kuulemassa ja laulamassa evankeliumia. Ja hänen pitää taistella omia syntisiä tapojaan vastaan  ja kaduttava syntejään, jos lankeaa.

 

 Ja tässä taistelussa eräs olennainen juttu on se, että kristitty ei tieten tahtoen myönny sellaiseen tekoon, jonka hän tietää Jumalan kymmenen käskyn vastaiseksi. Jos hän myöntyy, niin silloin hän ihan oikeasti menettää jumalasuhteensa. Siitä on tehtävä parannus eli pyydettävä Jumalalta syntejään anteeksi. Jos ei osaa tai jaksa uskoa niitä anteeksi, niin silloin kannattaa tulla ripittäytymään papille. (Se ei ehkä ole yleisesti tiedossa, että meidänkin kirkossamme on rippi. Ja että siinä saa synninpäästön, jonka pappi lausuu Jeesuksen nimissä ja hänen puolestaan).

 

Tai sitten jumalasuhteensa rikkonut voi tulla kirkkoon, jossa on yleinen synnitunnustus ja synninpäästö. Ja sitten ehtoollisen kautta saa vielä varmistuksen siitä, että synti on saatu anteeksi ja jumalasuhde on korjaantunut. Ja samaa vakuutetaan saarnassa.

 

Eli eri kirkkokunnilla on opittavaa toistensa teologisista painotuksista. Luterilaisuudessa on hyvää se, että me kaikki olemme samassa köntässä syntisiä ja tarvitsemme yhtä paljon Kristuksen armoa, jota ei saada omilla teoilla tai katumusharjoituksilla tai Jumalan rakastamisella. Jos katoliset eivät tätä tajua, eikö voi käydä niin, että uskonelämästä tulee sellaista, että koko ajan varoo, ettei tee kuolemansyntiä ja pysyy niiden vähemmän vakavien eli ”anteeksiannettavien syntien” parissa? Silloin voi hämärtyä se, että pelastus ei loppujen lopuksi ole yksittäisten syntien välttämisessä vaan Kristukseen uskomisessa.

 

Jos taas me luterilaiset emme lainkaan tee eroa sen välillä, että onko synti tietentahtoista myöntymistä vaiko ihmisen väistämätöntä syntisyyttä, niin silloin käy helposti niin, että me ns. ”alamme suosia syntiä elämässämme”. Silloin käy niin, että jumalasuhde särkyy lopullisesti. Ihminen paatuu vääränlaiseen käsitykseen Jumalan armosta eikä pidä enää tarpeellisena palata Kristuksen kasvojen eteen, jotta hän korjaisi sen rikki menneen rakkaussuhteen, jota usko myös on.