Piispa Seppo Häkkisen tervehdyspuhe Petäjäsaari-juhlassa 8.3. Rantasalmella

”Oli 6 päivä alkamassa olimme Petäjäsaaressa. Kello kuuten tienossa aamulla alotti ryssä hirvit-

tävän tykki tulen jota kesti yhtä mittaa kello 12 saakka päivällä. Sitte se alko hyökätä. Me pi-

timme puoliamme aina kello 16 saakka. Mutta sitten täyty meitän jättää saari surullisin seurauk-

sin. Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme. Salmi oli

1800 m leveä ja kirkas päivä ja tuli hirvittävä. Veljenne ei pelännyt kuolemaa hän sano että se

on niin sallittu jos sekin osaksi tulee. Jätettyämme saaren meitän ryhmästämme kaatu useita.

Teitän veljenne kaatu myös noin 100 metriä rannasta”

Näin kirjoitti Hannes Pitkänen Juankoskelta kirjeessään Martta Pentikäiselle, joka oli tiedustel-

lut nilsiäläisen veljensä Kaukon viime vaiheista. Kauko Jaffet Pentikäinen oli vaimoni Marian

setä, siis isän veli. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Samoin jäi löytymättä moni muukin

sankarivainaja. Petäjäsaaren tapahtumat 80 vuotta sitten koskettavat läheisesti myös minua ja perhettäni.

Maaliskuun 6 päivä 1940 oli talvisodan verisin päivä. Silloin kaatui 816 suomalaista soti-

lasta. Sen on korkein tappioluku talvisodan aikana, eikä jatkosodassakaan ollut sen korkeampaa

päiväkohtaista miestappiota. Laatokan Petäjäsaaressa kaatui JR 35:n 6.komppanian miehiä pe-

räti 118, vain kymmenen pelastui. Näistä 118 kaatuneesta rantasalmelaisia oli 46 ja nilsiäläisiä

23. Tähän joukkoon kuuluu mainitsemani Kauko Pentikäinen. Hänen vaiheisiinsa liittyy kos-

kettava yksityiskohta.

Kauko Pentikäinen oli joutunut Petäjäsaaressa tapaturmaan, jossa hän oli polttanut jalkansa.

Hän oli siksi mantereella saamassa hoitoa jalkaansa ja toipumassa vammastaan. Hänen tätinsä

Hanna Kokkonen (os. Pentikäinen) kirjoitti muistokirjoituksessa veljenpojastaan : ”Muistan, mi-

ten urhoollisen kirjeen kirjoitit serkullesi. Sanoit kirjeessäsi: Saisin jalkani palamisen vuoksi

vielä sairaslomaa, mutta en tahdo, menen rintamalle. Se oli Herran tahto varmaan niin. Vaan

muutamia päiviä kirjeesi jälkeen aivan yllätyksenä saapuikin suruviesti, että olet kaatunut san-

karina Petäjäsaaren taistelussa isänmaan ja meidän puolestamme. Ei ole suurempaa rakkautta

kuin antaa henkensä ystäviensä edestä.”

Tällainen tinkimätön vastuun kantaminen, velvollisuudentunto ja yhteenkuuluvuus aseveljien

kesken koskettaa. Ilman tällaista asennoitumista ei Petäjäsaaressa olisi kestetty eikä ylipäänsä

talvisodasta selvitty. Sodissamme taistelleet olivat mukana henkensä uhalla. Joidenkin osaksi

tuli myös menettää henkensä, kaatua. Laatokan Koirinojan lahden saarissa taistelleet asettivat

henkensä alttiiksi. Kansan säilyminen vapaana ja itsenäisenä ajoi omien päämäärien, jopa oman

hengen säästymisen edelle. Se tulee vahvasti esille monissa Petäjäsaaren taisteluihin liittyvissä

kertomuksissa. Talvisodassa taisteltiin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.

Suomalaisten arvomaailmassa minäkeskeiset ja mielihyvää korostavat arvot ovat nousseet

viime vuosikymmeninä. Tämä kehitys näkyy kaikkialla yhteiskunnassamme. Yleisin vastuun-

kantaja on nykyisin etunimeltään ”joku” ja sukunimeltään ”muu”. Veteraanisukupolvien esi-

merkki velvoittaa nykysukupolvea toisenlaiseen elämään: asettamaan yhteinen etu oman

edelle, yhteiset päämäärät omien pyrkimysten edelle. Petäjäsaaren sotilaiden esikuvallisuus ko-

rostaa yhteenkuuluvuutta ja vastuun kantamista toinen toisistamme ja yhteiskunnastamme.

Petäjäsaaren tapahtumat kahdeksan vuosikymmentä sitten kertovat, että maamme vapaus on

ostettu sodissa kaatuneiden rohkeuden hinnalla. Se nostaa esille syvän kiitollisuuden heitä koh-

taan. Samalla se velvoittaa meitä työskentelemään sen maan puolesta, jonka takia he kuolivat.

Jokainen , joka rakentaa maatamme, kunnioittaa sankarivainajia. Heidän muistonsa vaaliminen

kutsuu työhön rauhan puolesta. Tehtävämme on rakentaa luottamusta, ystävyyttä ja yhteyttä

ihmisten ja kansojen kesken.

Petäjäsaaren taistelu on kaikessa järkyttävyydessään osoitus uskosta Jumalaan. Kun kävin saa-

ressa vuonna 2013, en voinut kuin ihmetellä, miten kukaan ylipäänsä on voinut säilyä sellaisella

kalliosaarella hengissä. Ammusten sirpaleet yhä rapisivat kengänpohjissa. Kallioisella saarella ei

juuri ollut suojapaikkaa. Lisäksi talvisodan olosuhteet olivat hirvittävän ankarat.

Äärimmäisen hädän ja epätoivon keskellä Petäjäsaaressa taistelleille ei jäänyt muuta kuin luot-

tamus Jumalaan, vaikka välillä tuntui, että Jumalakin oli heidät unohtanut. Hannes Pitkäsen

kirjeessä se tulee esille yksinkertaisen koruttomasti: ”Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne

niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräski-

toja kohten. … Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme.”

Inhimillisen epätoivon keskellä jäi vain toivo Jumalasta ja elämästä hänen luonaan taivaassa.

Tieto tästä lohdutti myös omaisia surussa ja menetyksessä.

Petäjäsaaren taistelijoita kantoi toivottumuudenkin keskellä usko Jumalaan, kun muuta turvaa

ei enää ollut. Se on meille vahva viesti turvautua ja luottaa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Sen

varassa kansamme on selviytynyt ja jaksanut. Hänen varaansa me saamme jättää niin oman kuin

kansamme elämän ja tulevaisuuden.

Petäjäsaaren historia kertoo meille rohkeudesta ja uskosta. Sen opetusta meidän on tärkeää kuunnella ja seurata.

Seppo Häkkinen