Suomi täyttää tänään 99 vuotta ja ensi vuonna täydet 100.

Ihmisen elinvuosiin suhteutettuna se on pitkä ikä, ja kun mietimme lähes vuosisataisen Suomen elämän vaiheita ja käänteitä ja kehitystä, voimme todeta, että se on todellinen menestystarina. Itsenäisyyspäivän kynnyksellä olenkin pohtinut, mikä on Suomen salaisuus. Mikä on tehnyt Suomesta niin monessa asiassa ja niin monella mittapuulla maailman parhaimmistoon kuuluvan maan, ellei parhaan?

Itsenäisyyspäivän vastaanotolla vuonna 2014 toimittaja kysyi nyt 85-vuotiaalta arkkiatri Risto Pelkoselta, mikä on pitkän ja onnellisen elämän salaisuus. Pelkonen vastasi suurin piirtein näin: Onnellinen elämä on sama kuin hyvä elämä. Hyvä elämä on jokaiselle vähän erilainen, olemmehan me vähän erilaisia onneksemme, mutta se sisältää yleisiä perusasioita, kuten kohtuullisen toimeentulon.

Pelkosen mukaan onnellisuus vaatii sekä rohkeutta että malttia – rohkeutta tehdä sitä mikä on mahdollista ja malttia tyytyä siihen mille ei voi mitään.

Pelkosen mukaan onnellisuus vaatii uskoa – uskoa siihen että hyvää on olemassa ja että omilla teoilla voi edistää yhteistä hyvää.

Ja kaikkein tärkeinpänä on rakkaus – kyky rakastaa ja tulla rakastetuksi. Rakkauden kautta – olkoon se romanttista rakkautta tai lähimmäisenrakkautta tai minkä tahansa laatuista rakkautta – sen kautta ihminen saavuttaa yhteenkuuluvuuden tunteen toisten ihmisten kanssa. Parisuhteessa, perheessä, työyhteisössä, suomalaisena suomalaisten joukossa tai maailmankansalaisena globaalissa yhteisössä. Onnellinen ihminen kokee kuuluvansa johonkin joukkoon, tuntee olevansa jonkin joukon osa.

Mielestäni tähän ajatukseen kiteytyvät myös Suomen itsenäisyyden ja menestyksen avaimet: hyvä elämä vaatii yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yhteen hiileen puhaltamista. Se vaatii monimuotoista tasa-arvoa, jonka pohja Suomessa luotiin jo yli kymmenen vuotta ennen itsenäisyyttämme antamalla naisille yleinen äänioikeus kolmantena maana maailmassa ja ensimmäisenä Euroopassa.

Raamatussa Jeesus opettaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin omaa itseä. Tämä tunnetaan Rakkauden kaksoiskäskynä. Rakasta lähimmäistä kuin omaa itseäsi. Suomen sotien aikaan sama ajatus muotoiltiin sanoilla Kaveria ei jätetä.

Sodassa kaveria ei jätetty. Juoksuhaudoissa rakastettiin lähimmäistä kuin omaa itseä. Rintamalla uurastaneet Lotat ja kotiin jääneet, arkea pyörittäneet äidit ja tyttäret antoivat kaikkensa yhteisen hyvän eteen. Sotien jälkeen suomalaiset naiset eivät jättäneet rintamalta palanneita, sodan runtelemia, muuttuneita miehiä, vaan rakastivat parhaansa mukaan.

Kuulustelin viime viikolla neljäsluokkalaista poikaani yhteiskuntaopin koetta varten. Kirjassa kysyttiin, mitä tarkoittaa hyvinvointiyhteiskunta. Vastaukseksi määriteltiin, että yhdessä pidämme huolta siitä, että kaikilla on perusasiat kunnossa ja huolehdimme erityisesti niistä, jotka eivät siihen itse kykene.

Nimenomaan näin on Suomi synnytetty, rakennettu, pidetty pystyssä ja nostettu nykyiseen tilaansa – yhdessä tekemällä.

Ihmisistä useimmat lasketaan haudan lepoon ennen 99-vuotispäiväänsä. Suomi sen sijaan jatkaa elämäänsä, toivottavasti niin pitkään kuin ihmiskuntakin. Jokainen päivä ja jokainen uusi vuosikymmen ja uusi vuosisata kuitenkin punnitsee meidät uudelleen. Tässä ajassa vuonna 2016 moni asia tuntuu epävarmalta, joskus jopa toivottomalta, niin Suomen rajojen sisällä kuin koko maailman näkökulmasta. Mutta eteenpäin selviämisessä on edelleen kyse samasta asiasta kuin 99 vuotta sitten tai vaikkapa Talvisodassa: Suomi ja sen menestys mitataan sillä, miten rakastamme lähimmäistämme, miten siedämme erilaisuutta, miten huolehdimme heikoimmista. Syrjäytyneistä nuorista, köyhyysrajalla elävistä yksinhuoltajista, yksinäisistä vanhuksista, turvapaikanhakijoista.

Taistelutantereella itsenäisyyttämme puolustanut suomalainen mies tai samaan aikaan kotia pystyssä pitänyt suomalainen nainen ei ajatellut, että vieruskaveri tai naapuri on hän ja minä olen minä. Hän ajatteli, että me olemme me. Tässä on mielestäni edelleen avain Suomen tulevaisuuteen ja pysyvyyteen maailman parhaana maana: Ei ole heitä, ei ole toisia, ei ole ulkopuolisia. Olemme vain me kaikki yhdessä, samassa veneessä.

Toivo on rakkaudessa ja rakkaudessa on toivo.

Tai kuten Eino Leino on kirjoittanut:

”Miks emme me yhdessä käydä vois?

Jos murtuis yks, muut tukena ois.

Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa.”

 
Laskekaamme seppele kunnioituksena kaikille niille, jotka ovat rakastaneet lähimmäistä kuin itseään. Ja kehotuksena itsellemme sekä tuleville sukupolville: kaveria ei jätetä.