”Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut” (5. Moos. 8:10).

6.12.2017 12.00

24312934_1402460736519945_4510822810198253284_n_S.jpg
Kirkkoherra Sammeli Juntusen saarna itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa Savonlinnan tuomiokirkossa 6.12.2017

Itsenäisyyspäivä 2017

Savonlinnan Tuomiokirkko

Joh. 8:31-36, 5. Moos. 8:10-17

 

Rakkaat kristityt,

Tämä päivä on meitä suomalaisia yhdistävä ilon, onnen ja ylpeyden päivä. Tämä päivä liittää meidät niihin menneiden sukupolvien suomalaisiin, jotka aikoinaan haaveilivat itsenäisestä isänmaasta. Se liittää meidät myös niihin suomalaisiin, joka sata vuotta sitten, epävarmassa tilanteessa, julistivat Suomen itsenäiseksi valtioksi. Se liittää meidät myös niihin suomalaisiin, jotka puolustivat isänmaamme nuorta itsenäisyyttä sodissa. Ja sen jälkeen rakensivat maamme uudeksi.

Suomen itsenäistymiseen ja itsenäisenä pysymiseen on liittynyt niin monta vakavaa vaaratekijää, että joku voisi sanoa, että se on onnistunut kuin onnen kaupalla. Mutta ei se ole ollut onnen kauppaa. Se on ollut Korkeimman johdatusta.

Sakarias Topelius aloittaa lasten alkeisopetuksen tarkoitetun Maamme –kirjan näin (luen sitä hieman lyhennellen):

 

Eräänä aamuna seisoin korkeilla tikapuilla, jotka oli pystytetty tupamme katonräystään nojalle. - -  Etäällä meidän talostamme näin toisia taloja. Etäällä meidän syöttömaastamme näin niittyjä, peltoja, teitä, vuoria, metsiä ja järviä. Tiesin kyllä maailman suureksi, mutta näin suureksi en sitä luullut. Ja taas juolahti mieleeni tuo kummallinen ajatus, että tämä kaikki on muka meidän maamme, meidän suuri kotimme.

 

Kapusin tikapuilta maahan. Äitini oli vastikään lampaansa kerinnyt ja istui nyt portaiden edustalla, erotellen valkeita villoja kopassa mustista. Kysyin häneltä: "Onko kaikki tämä maa, niin kauas kuin silmä näkee, meidän isänmaamme?"

 

Äiti sanoi: "Istu tähän viereeni, niin sanon sen sinulle. Kaikki tämä maa, jonka tässä näet, ja vielä paljon sen lisäksi, on Suomenmaata. - - Tämä maa on paljon kovaa kärsinyt kylmän ilmanalansa tähden ja paljon väkivaltaa vierailta kansoilta. Mutta tämä maa oli isillemme hyvin rakas, jopa niinkin rakas, että he sen hyväksi uhrasivat vaivannäkönsä, ajallisen onnensa, sydänverensä ja henkensä. - - Tämän maan on Jumala meille sitä varten määrännyt, että se meille antaisi kaikkea, mikä meille on maan päällä välttämätöntä ja tarpeellista.

 

”Tämän maan on Jumala meille määrännyt”. Myös itsenäisyytemme on Jumalan johdatusta.

Siksi, tähän Suomen itsenäisyyden 100 -vuotispäivään sopivat erinomaisesti sanat, jotka kuulimme äsken lukupulpetista: ”Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut” (5. Moos. 8:10).

Jumala on antanut meille hyvän maan. Se on kylmä ja pohjoinen, siinä määrin, että näin pohjoisessa ei asu kuin hyvin pieni osa maailman väestöstä. Mutta Suomen sijainti on muovannut sen asukkaille aivan erityisen kansanluonteen, minkä vuoksi me täällä pärjäämme.Topeliuksen Maamme -kirjassa kansaamme kuvataan seuraavilla sanoilla: jumalanpelko, uuttera ja kestävä, harjaantunut ja voimakas, sietävä, kärsivä ja elinvoimakas, rauhallinen, ei luotu valloittamaan, urhoollinen ja sotaankelvollinen, sitkeäluontoinen ja itsepintainen, uskollinen, pitkälle ajatteleva ja hidas, vapautta rakastava, tiedonhaluinen ja oppiarakastava. ”Sellaiset ovat pääominaisuudet tällä kansalla, jonka Jumala on valinnut viljelemään ylhäisintä pohjan perää.”

Jumala on antanut meille paitsi hyvän, myös kauniin maan. En osaa tätä kauneutta tässä paremmin kuvata kuin ottamalla Topeliukselta yhden esimerkin, Suomen kesäisen yön kirkkauden:

 

Kaikki on niin pehmeätä, niin selkeätä ja niin hiljaisen mietemielistä. Ruoho on hienoimman sametin kaltaista, kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin esineet, sellaiset kuin aita, lato, laitumella kävelevä hevonen, näyttävät niin omituisen ja ihmeellisen ihanilta. Jos metsässä kävelen, näyttävät minusta jylhät petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos järvellä soudan, tuntuu minusta ikäänkuin rannat eivät olisi koskaan olleet niin viehättävän kauniita. Lisäksi on kaikkialla hiljaisuus, jonka keskeyttää ainoastaa laulurastaan sulosointuinen sävel, ja yksinäisyyden tunne, jonka yö synnyttää. Kaikki tämä ikäänkuin valuu katsojan sieluun.

 

Yhtä hyvin esimerkiksi voisi ottaa keväthankien kimalluksen tai sen mustan jylhyyden, jolla järven aallot syksy-yönä lyövät vasten rantakiviä. Nekin tuovat mieleen Vanhan testamentin kehotuksen:

 

”Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut.”

 

Mutta osaammeko me suomalaiset nykyään kiittää Jumalaa tästä hyvästä maasta?

Kysymys on tärkeä. Sillä se ihminen, joka ei osaa kiittää Jumalaa saamastaan hyvästä, sille hänen saamansa hyvä ja kaunis happanee ja menettää arvonsa. Sillä jos ihminen ei ole Jumalalle kiitollinen saamastaan hyvästä, hän alkaa salaisesti pelätä sen menettämistä. Alitajunnassaan hän tajuaa, että hänen saamansa hyvä on Jumalan lahjaa, ei hänen omaa ansioitaan. Hän tietää, että hänen tulisi kiittää siitä Jumalaa. Mutta hän ei kiitä, ja siksi hän pelkää, että Jumala kerran oikeutetusti ottaa sen häneltä pois. Siksi hänen on hamuttava sitä aina vaan lisää.

Vastalääkkeeksi tähän käy Mooseksen neuvo: ”Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut.”

Tänään Suomi on paljon rikkaampi kuin itsenäistymisensä aikana. Silti nykyisin on vaikeampi olla Jumalalle kiitollinen kuin silloin. Näin on siksi, että nykyisessä kulttuurissamme ei enää oikein uskota Jumalan olemassaoloon. Julkisuudessa uskoa kaikkeuden Luojaan pidetään epä-älyllisenä kreationismina. Sanomalehdet kirjoittavat sanan ”Jumala” useimmiten pienellä alkukirjaimella, aivan kuin vihjaten, että kyse on yksilöiden kuvitelmasta, ei oikeasti olemassaolevasta kaikkeuden Herrasta.

Älkäämme menkö mukaan tähän kulttuuriseen trendiin. Ei ole mitään syytä antaa nykyaikaa jumalankieltäjille. Nykyisin tähän viittaa jopa uskonnonfilosofinen keskustelu. Sen perusteella voi sanoa, että uskolle Jumalaan on nykyisin olemassa vahvemmat järjelliset perusteet kuin vuosisatoihin; esimerkiksi alkuräjähdysteorian herättämien teologisten pohdintojen vuoksi.

Miten me voisimme nykyaikana uskoa Jumalaan ja olla hänelle kiitollisia? Siihen ei riitä pelkkä uskonnonfilosofia. Eikä siihen riitä topeliaaninen hurskaus. Sillä aika harvalla meistä on muistoja siitä, kuinka äitimme keritsi lampaita ja erotteli mustia villoja valkoisista. 

Me voimme uskoa Jumalaan Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänessä Jumala tuli ihmiseksi tähän maailmaan, meidän tasollemme. Hän sovitti syntimme, nousi kuolleista ja teki mahdolliseksi Jumalan ja ihmisen kohtaamisen. Siksi Jeesus sanoo meillekin tämän päivän evankeliumissa: ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita” (Joh. 8:32).

Siinä totuudessa ja siinä vapaudessa me yhä tänään voimme kiittää taivaallista Isäämme tästä hyvästä maasta, satavuotiaasta Suomesta. Kristuksen kautta me voimme kiittää häntä siitä johdatuksesta, jolla hän on maatamme varjellut. Ja voimme rukoilla, että hän vastakin meitä varjelisi ja pitäisi Suomen totuudellisena ja vapaana kansakuntana.

Nouskaamme siis isänmaasta kiitollisina tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.

 

« Uutislistaukseen